13.

Sairaala
Koivunen tihrusi tupakkahuoneen ikkunasta saliin ja kanslian läpi tulijaa, sama mies, sama mies totesi hän hiljaa ja huusi sitten raivoisasti sama mies, jolloin johtajan pää kääntyi hätääntyneen näköisenä ja osastonhoitaja otti johtajaa kädestä rauhoitellakseen häntä, ele oli vaistomainen ja pelko sai hänet tarttumaan johtajan käteen, joka riuhtaisi kätensä nopeasti pois ja näytti huutavan jotain osastonhoitajalle.
- Hermoheikko, ajatteli Koivunen.
Siten hänen omahoitajansa Marja tuli hakemaan hänet ja sanoi, että johtajalla on asiaa, voitteko seurata minua kansliaan.
Johtaja istui kansliassa rennon oloisesti ja ojensi kätensä tervehdykseen - päivää olen sairaalan johtaja ja johtava psykiatri Grippen, kukahan te mahdatte olla, kun olette niin tärkeä henkilö, että tullaan oikein Amerikoista saakka juttelemaan. Grippenin naamalla oli ivallinen hymyja sameat suuret silmät saivat hieman eloa muuten niin huumehöyryiseen katseeseen.
- Koivunen, herra tirehtööri, Koivunen.
- älkää valehdelko, minua te ette hämää, mitä pirun pelleilyä tämä muka on? Kertokaa heti totuus? Mikä teitä vaivaa, minkä sortin mielipuoli te oikein olette sanokaa, sanokaapa perkele nyt, ettei tarvitse suuttua.
- no eikös se ole teidän asianne ottaa siitä selvää
-voitten olla varma, että asia selvitetään juurta jaksaen, olen varma, että olen nähnyt teidät aiemmin!
- haluatteko häkkiin, pakkopaitaan - tiedättekö ? Vankilasta pääsette pois mutta täältä ette koskaan, jos minä niin haluan, käsitättekö te mitä minä puhun. Sitten hän sai yllättävän yskäkohtauksen ja otti pitkän huikan pullostaan, joka hänen pelästyksekseen alkoi olla jo turhan vajaa, hänelle meinasi puskea paniikki päälle ja hikikarpalot työntyivät otsalle. Sitten hän nousi ja poistui ovet paukkuen huoneesta ja vielä mennessään huusi osastonhoitajalle, että kakku oli syötäväksi kelpaamatonta sontaa. Perkele, opettelisitte tekemään edes jotain kunnolla. Sitten kuului rappujen töminää ja ulko-ovi kolahti. Grippen kiiruhti huoneeseensa ja heittäytyi terapiavuoteelle, nousi sitten salamannopeasti ylös ja otti kaapista yskänlääkepullon ja kumosi siitä desin verran kurkkuunsa.

Heimo Pirinen ja Gabriel Lante istuivat vuoden 1962 mallisessa Peugeot 404 autossa ja keskustelivat niitä näitä ja kuinka matka oli sujunut ja kaikki mahdolliset. Heimo ei osannut kuin käytännön englanninkieltä ja siksi häntä harmitti, että juttu oli annettu hänelle. Muutenkin koko juttu tuntui tuulesta temmatulta ja sopi oikein hyvin poliisiylijohtaja Uimosen persoonaan, joka oli vähintäänkin paranoidinen ja pelokas. Mies oli kieli ruskeana temmeltänyt ja saavuttanut asemansa ja pelkäsi nyt menettävänsä saavutetut edut.
He ajoivat itään ja pysähtyivät Helsingin maalaiskunnan rajalla olevaan Esso huoltamon pihaan tankkaaman ja poistuivat baariin kahville ja munkille, sillä aikaa, kun auto tankattiin ja öljyt sekä rengaspaineet tarkistettiin. Sitten he jatkoivat Östersundomiin ja Söderkullaan ja sieltä kääntyivät kohti Sipoota ja kaupungin sairaalaa.

Gabriel Lante oli lähellä eläkeikää oleva poliisi, jostain erikoisyksiköstä. Itse hän nimitti tointaan eläkeviraksi. Hän oli jotenkin tyypillisen amerikkalaisen näköinen, hyvin voiva, hieman tukeva, harmaat kiiltävät hiukset - hyvän tuoksuinen. He pysähtyivät Sipoon vanhan kirkon edustalle, nousivat autosta ja kävelivät hautausmaalla sekä menivät kirkkoon. Lante katsoi mielenkiinnolla sankarivainajien hautoja, luki niitä aivan kuin olisi etsinyt jotain tuttua nimeä. Kaukana näkyivät mielisairaalan rakennuskompleksit ja vesitorni, etualalla kiemurteli melko kapeana Sipoon joki.
Mikä sai noin korkean viranomaisen kiinnostumaan tästä jutusta? Muutamat tutkimuslinjaukset täsmäsivät niin hyvin, että olisi mukava kuulla niistä enemmänkin, sekä Lee Harveyn oleskelu Moskovassa ja hotellissa tapahtunut itsemurhayritys. Suicidi yritys on sen verran varjeltua tavaraa ettei pitäisi olla kaikkien tiedossa. Tosiasiassa emme odota mitään mullistavaa mutta eihän sitä koskaan tiedä, murha ei vanhene koskaan. Ei ainakaan tämä. Entä te, mikä on, onko asiassa jotain kiinnostavaa, kysyi Lante? Pirinen yskäisi ja vastasi - niin no, päälliköltä tullut määräys, muutamien yksityiskohtien tarkistelua vain. Vanhoja asioita, mutta niin kuin sanoitte murha ei vanhene koskaan. Itse asiassa jutussa on muutamia turhan täsmällisiä tietoja. Valitettavasti sitä ei saatu nauhoitettua, kaikki on paperille kirjoitettujen muistiinpanojen varassa, tosin tarkkojen, koska hän jostain syystä tarkensi ja täsmensi ollen ikään kuin jossain transsissa mutta lääkäri sanoi, että tuollainen psykoottinen potilas voi muistaa ja keksiä ja yhdistellä mitä asioita vaan, tai ainakin lähes mitä vaan.
Mr. Pirinen on parasta, että teemme niin, tai itse asiassa asiasta on jo sovittu poliisin sekä sairaalan johdon kanssa, että minä teen kuulusteluni tänään ja te jatkatte huomenna. Tuli niin kuin turha ajokeikka teille mutta kait`se sopii.
- joo itse asiassa vallan mainiosta, mieluummin ajelen täällä kauniilla Uudellamaalla , kuin istun pölyisessä toimistossa Helsingin keskustassa. Olin juuri lomamatkalla Rhodoksella - Kreikassa, ei meinaa millään päästä työnmakuun.
– Älä hitossa, no nyt teet minutkin kateelliseksi, oletko nähnyt filmin Zorbas, eikös se kerro juuri sieltä vai oliko se Kreetalta, joka tapauksessa, vai tehdään täältä matkoja Kreikkaan, ei taida olla mitään halpaa lystiä?
– No ei välttämättä halpaa mutta kaikki ei onneksi ole rahassa mitattavissa, vai mitä mieltä olette tästä noin amerikkalaisena.
– Well Amerikoissa kaikki mitataan kyllä rahassa ja koossa, suuri on kaunista niin kuin on tapana valoissa sanoa. Mutta vielä siitä huomisesta, tule joskus puolilta päivin ja hoida hommasi niin lähdetään sitten Helsinkiin niin minä tarjoan sinulle USA embassyn laskuun kunnon illallisen. Mieti sinä paikka valmiiksi ja ota toki seuralainen mukaasi, eikö vaan?
– Mistäpäin Yhdysvaltoja olette kotoisin?
– olen syntynyt San Franciscossa, merimiehen poikana. Entä itse oletko Helsinkiläinen?
– en itse asiassa olen läheltä Kuopion kaupunkia, Kiuruvesi on sen paikan nimi. Ei taida olla tuttua seutua?
- No täytyy myöntää, mutta eikös se teidän presidenttinne ole sieltäpäin kotoisin vai Leppävirralta vai mistä?
– nyt täytyy kyllä häveten sanoa etten muista mistä hän on?
– Lepikon torppa se paikka oli mutta, no olkoon, hyvä mies se Kekkonen vai?
– meillä eivät poliisit nyt niin hirveästi ole ottaneet kantaa mutta hyvä urheilumies se kyllä on ja kova kalastelemaan, että päättele siitä?
– no hyvähän se sitten on!
He kaarsivat luonnonvaalean Peugeot 404n sairaalan pihaan ja ajoivat se vieraille varatulle paikalle. Heti oli joku kaksimetrinen hullunjässi kurkimassa autoon. Pihalla paineli, jos jonkinmoista vipeltäjää verryttelyasut enemmän tai vähemmän päällä. Kaksimetrinen vesipää pyysi tupakkaa naama omituisessa lapsenomaisessa virneessä. Ikää tuolla kolossilla oli varmaan jo reilut kaksikymmentä viisi mutta olemus oli kuusivuotiaan. Pirinen huusi, tossa on tupakki ja nyt painut tohon suuntaan ja hän näytti sormellaan tammikujan päässä olevaa rakennusta jonka tornissa oli kello.
He menivät sairaalan päärakennukseen, kysyivät ohimennen vahtimestarilta johtajan huonetta ja saivat vastauksen, että heitä odotettiin jo.
Pirinen koputti oveen ja sai kutsun sisään. Grippen oli laittanut puhtaan paidan ja kravatin kaulaan sekä näytti muutenkin mukiin menevältä. Kravatti kieli kuitenkin siitä, että taas oli hörpitty yskänlääkettä sen verran tahrainen se oli mutta kaareva vatsa esti johtajaa itse huomaamasta tahrakohtaa. Esittelyjen jälkeen selosti Pirinen käytännön toimet.
– Asia on selvä minä tulen mukaanne, tuota minä luulin kyllä, että tästä tulee pitempikin haastattelu ja olimme varautuneet!
– No ei se mitään, ei vara venettä kaada, todennäköisesti tämä vie paripäivää ja sitten asia on selvä. Grippen sanoi, että oli tilannut paikallisesta ravintolasta lounaspöydän heitä varten ja, että he voisivat jatkaa keskustelua siellä.
– Syödään lounaat lounaina mutta tehdään tämä nyt selväksi. Siis Mr. Lante haluaa tänään rauhallisen huoneen, jossa voi haastatella tätä sairasta, mikäs hänen nimensä nyt olikaan - niin Koivunen. Eli hän tekee osuutensa tänään ja minä tulen sitten huomenna puolenpäivän jälkeen ja hoidan oman osuuteni. Sitten haluaisin vielä haastatella tätä hoitajaa, joka kirjasi paperille nämä asiat, sen voisin jo tehdä tänään?
– Se ei valitettavasti nyt käy sanoi Grippen naama punaisena. Nähkääs on tapahtunut onnettomuus - niin no tai tuo hoitaja Häkämaa, niin Erno Häkämaa, mielisairaanhoitaja ja niin pätevänä kuin häntä pidettiin… työnsi, niin, siis teki itsemurhan, muutama päivä sitten.
– kuinka ihmeessä, huudahti Pirinen? Miksi meille ei ole ilmoitettu?
- Ilmoitimme paikalliselle poliisille ja he totesivat, että ei asialle enää mitään voinut mutta lupasivat kyllä ilmoittaa. Tekevät sen tietysti virkateitse ja sehän kestää? Pirinen kysyi: - miten helkkarissa kaikki oikein kävi?
- Grippen katsoi maahan ja sitten suoraan Piristä otsaan hieman silmien ohi- niin hän työnsi päänsä uuniin! – eihän täällä ole kaasu-uuneja: sanoi Pirinen.
– Ei niin vastasi Grippen, hän työnsi päänsä lämmitysuuniin ja pää paloi poroksi…joka tapauksessa hän on nyt kuollut ja niin hyvä hoitaja.
Hetken he olivat hiljaa. Pirinen kysyi oliko Lante ymmärtänyt ja tämä vastasi: ”Täydellisesti, täydellisesti.” murheellinen tapaus kaikin puolin.

He kävivät lounaalla suht`vaatimattomassa kellari ravintolassa. Paistettuihin muikkuihin oli Gabriel Lante ihastunut ja kotikaljaan. Tähän oli johtaja Grippen luvannut, että illalla hän tarjoaisi kotonaan Gabrielille kunnon Hämäläistä sahtia, se, se vasta olisi jotain.
Aterioituaan he ajoivat takaisin sairaalalle, pysähtyivät matkalla pienen joen ylittävälle sillalle ja siinä oli johtaja näyttänyt maisemia ja selostanut rakennuksia jotka siihen kohtaan näkyivät. Sitten he olivat tehneet autolla kierroksen sairaala-alueella ja johtaja oli kertonut faktoja potilasmääristä, joita oli pitkälle toista tuhatta ja henkilökuntaa lähes saman verran. Sekä uusista hoitomenetelmistä oli johtaja myös katsonut pitää aiheelliseksi pienen luennon. Jotenkin johtaja tunsi itsensä tärkeäksi ajellessaan pitkin ja poikin sairaala-alueella.
Sitten hän osoitti päärakennusta ja sanoi, että sen päädyssä oli huone johon potilas voitaisiin tuoda ja jonka ulkopuolelle voisi järjestää vartioinnin. Asia oli selvä, potilas tuotaisiin klo 16.00 huoneeseen ja Gripenberg lupasi olla huoneessaan aina siihen saakka kunnes he lähtisivät heille illan viettoon, heille! Sitten hän vielä sanoi, että oli soittanut päivystävälle lääkärille, ettei tämän ei tarvitsisi tulla ennen kuin hän soittaa, hän hoitaisi päivystyksen siihen saakka.
Huone sijaitsi päärakennuksen päädyssä olevassa syvennyksessä. Se oli ilmeisesti yöylihoitajalle tarkoitettu, arveli Lante. Nyt sitä oli vähän paremmin sisusteltu ilmeisesti hänen tuloaan silmällä pitäen. Pari tuolia ja pöytä, sohva, ilmeisesti avattava, seinällä jokin ryijy ja lattialla puhtaalta tuoksuva kirjava matto. Pöydällä oli myös maljakko, jossa oli kauniita kedon kukkia, ne Lante nosti lattialle nurkkaan. Sisään astui rotevan näköinen mieshoitaja joka ilmoitti, että hän olisi käytettävissä, jos tarvetta ilmenisi. Lante sanoi: okei voit mennä käytävälle tuonne sohvalle, ilmoittelen sitten ja tule sanomaan, jos haluat kahville tai pitää taukoa kyllä minä pärjään hän sanoi ja vilautti aseen perää. Hoitaja katsoi ihaillen tuota Amerikan ihmettä, siinä oli oikea villin lännen mies, aseet mukana ja kaikki. Perkele vielä hänkin Amerikkaan lähtisi.

Potilas talutettiin pakkopaidassa päärakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen, jossa terapiaa oli määrä antaa. Marja ja yksi mieshoitaja saattoi potilaan rakennukseen, jossa roteva mieshoitaja otti heidät vastaan. Mr. Lante tuli käytävään ja sanoi Marjalle, ettei häntä tarvita ja eikä se olisi missään tapauksessa sopivaakaan, nämä olivat sellaisia asioita joita ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen ja asiasta oli jo sovittu sairaalan johdon ja lääkäreiden kanssa. Mr. Lante kiitti kuitenkin Marjaa ja kehotti tätä olemaan valmiina tarpeen niin vaatiessa, ja sanoi uskovansa, että huomenna, kun suomalainen ”terapeutti” olisi paikalla Marjan apuja varmasti tarvittaisiin, näin oli itse asiassa jo sovittukin päästeli Mr. Lante.
Rotevaa hoitajaa, jonka nimi oli itse asiassa Ronka, Erkki Antero Ronka` joka oli saanut kipinän hulluin hoitoon ollessaan armeijassa lääkintämiehenä` - kehotti Mr. Lante menemään käytävän sohvalle ja jäävän siihen odottamaan, jos hän tarvitsisi jotain. Sitten Lante ojensi pari pulloa Coca-Colaa hoitajalle, ettei jano pääsisi yllättämään, haastattelussa saattaisi venyä aikaa.

Mr. Lante vetäytyi huoneeseen, jossa potilas oli. Ennen kuin ovi sulkeutui, kuului vielä kuinka hän kohteliaasti tervehti potilasta, sitten äänet vaikenivat ja oven lukon salpa kolahti kiinni.
Ronkainen istui penkillä ja luki mielitaudeista kertovaa kirjaa. siinä kerrottiin muun muassa, kuinka psykoanalyysi on ennen kaikkea psykoterapeuttinen menetelmä eikä oppijärjestelmä, joka perustui käsitykseen, että lapsuudessa alkunsa saaneista persoonallisuuden häiriöistä saavat alkunsa neuroosit ja monet muut mielen häiriöt, joita sitten vapaata assosiota ja unia tulkitsemalla koetettiin selvitellä ja saada potilas sitten suhtautumaan hänen persoonallisuuden kehityksen muuntaneisiin ja ehkäiseviin tekijöihin tai joihinkin senkaltaisiin tilanteisiin suhtautumaan, vapaammin ja kypsemmin. Kirjasta hänelle myös selvisi, että - Australian neekereillä ei ole kielessään teonsanaa ”liikkua”. Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, kuten ”kävellä hiljaa”, ”lönkytellä”, ”juosta kovaa” jne. muttei yhteistä sanaa näille kaikille - ylikäsitettä. Myös luki hän maineikkaan älykkyystutkijan Köhlerin tutkimuksista simpanssien parissa ja lukipa hän esimerkin patologisesta valehtelusta, se meni seuraavasti: - 7-vuotiaan Eskon perhe oli juuri muuttanut kaupunkiin. Esko oli mennyt paikalliseen kansakouluun, jonne hänen äitinsä oli hänet saattanut. Eräänä sunnuntaina oli Eskon isä lähtenyt poikansa kanssa ulos ja pyytänyt tätä näyttämään tien kouluun. Esko eksyi matkalla, jolloin isä oli moittinut Eskoa ja sanonut, että tämän 2 vuotta nuorempi sisar varmasti olisi osannut kouluun. Seuraavana päivänä oli sitten Esko tullut tosissaan isälle kertomaan, että hän oli saanut ajaa erään sedän autolla kouluun ja oli itse ohjannut autoa. - Tämä sairaalloinen valehteleminen ei niinkään perustu varsinaiseen muistihäiriöön kuin vahvaan itsetehostuksen tarpeeseen ja sairaalloiseen mielikuvitukseen. Mielisairaanhoitaja Ronka imi ahnaasti tätä mielenkiintoista ja valaisevaa tietoa ja tarkistipa vielä, että kirja oli uusinta painosta. Kyllä se edusti kuusikymmenluvun puolivälin parasta suomenkielistä psykiatrian oppikirjaa. Hän sai lukea, että, jos pelokkaassa mielentilassa ja pimeässä metsässä kulkeva ihminen luulee puunkantoa väijyväksi ihmiseksi ja sitten säikähtäneenä säntää karkuun, niin hänellä on ollut aistihairahdus. Etenkin ja juuri masentuneilla ihmisillä on tapana saada aistihairahduksia. Astioiden kilinä voi kuulostaa lapsen itkulta ja ulkona pihamaalla kulkevat ihmiset muodostavat hautajaissaaton, joka saattaa tällaisen ihmisen mielestä saattaa sairaan puolisoa hautaan. Ronka avasi Cola pullon ja hörppi siitä vähän päästä pieniä kulauksia ja jatkoi lukemistaan.
Sairaalan väkeä poistui päärakennuksesta. Ronka - jätetäänkö käytävän valo palamaan - joo jätä vaan palamaan, tuskin niillä enää kauan menee, vieläkö kuljet polkupyörällä. -
-Joo.
No, hei sitten, nähdään huomenna. Yöylihoitaja tulee sitten vähän myöhässä, on kai lapsi sairas tai jotain sellasta.
-joo, aha vai niin, no minä odottelen täällä.
Esimerkkinä tällaisesta syndroomasta mainittakoon maaninen syndrooma - päätyhuoneen ovi avautui ja amerikkalainen sanoi jotain huonosta ilmasta mutta käski olemaan paikoillaan, enää ei menisi kuin ehkä puoli tuntia.

Ronkainen nuokkui täydessä unessa penkillä, kun mies käveli hänen ohitseen ja vilkaisi penkillä olevaa kahta tyhjää Cola pulloa. Mielessään hän sanoi - ei ole orientoitunut ajan ja paikan suhteen - ja myöhempi kertomus on pelkkää konfabulointia. Sitten mies avasi käytävien välisen lasioven ja lähti kiipeämään portaita kolmanteen kerrokseen. Käsi kävi tottuneesti taskussa, ikään kuin tunnustellen, sitten hän pysähtyi ja kuunteli. Hallintorakennuksen ummehtunut lemu ellotti häntä ja lattiasta nousi tuoreen vahan haju. Käytävän puolen välin kohdalla olevan oven alaraosta tuikki valoa muuten puolella valosta olevaan käytävään. Hetken hän mietti olotilaansa - parasta oli ettei hän ollut nyt yhtään kiva.
Hän käveli tyynen reippaasti, kenkien korot kopisivat melko kovaäänisesti. Sitten hän seisahtui oven taakse ja rauhoittui kiireettömään hiljaisuuteen, ojensi oikean kätensä ja kopautti kolme kertaa rystysillä oveen, samalla vääntäen katkaisijasta käytävän pimeäksi.