Hotel Berlin Moskova

Hän oli sekaisin alkoholista ja kaikesta tapahtuneesta. Hän oli vaikea käsittää koko suunnitelmaa mutta tiesi, että paljon oli vielä tehtävää. Tor veteli hirsiä sen verran sikeästi, ettei äkkiheräämisestä ollut suurempaa vaaraa. Hän päätti itsekin huoahtaa hieman. Oikaisi itsensä tuolille, väsynyt hän oli, pää painui väkisin rinnalle. Ei hän kyllä pystynyt nukkumaankaan. Ajatukset risteilivät, kahdeksantoista tapahtumista henkimaailman tapahtumiin ja edestakaisin. Hän ei saanut mieltään edes, ei taakse. Oli kuin vieraat voimat olisivat repineet häntä minne huvittaa.
Miten alkuihmiset olivat kommunikoineet, kun ei kieli ollut vielä kehittynyt. Oliko heillä kenties jokin sisäinen hengitys tai tulkinta eleistä ilmeistä, vaisto tai jokin vastaavaa. Oliko puhuminen, sanat tappaneet tuon herkkyyden, jota tarvitaan yhteydenpitoon enkelien ja henkiolentojen kanssa. Vielä asiaa enemmän arvioituansa lisääntyi hänelle varmuus hyvän ja pahan konkreettisesta olemuksesta sekä näkymättömästä maailmasta, joka oli joutunut meiltä kadoksiin aikain saatossa. Maailma oli kuin sipuli, aina, kun kuori yhden kerroksen pois paljastui alta toinen. Oliko tässä se Adamin virhe, oli halunnut likaa tietoa ja, kun ei kuitenkaan käsittänyt sai kuoleman raskaan taakan kannettavakseen. Hän halusi täydellistä sielullista vapautumista ja antautua täydellisen rentoutumisen tilaan. Täydellisen nöyryyden, omistamattomuuden halun tila, antamisen, luovuttamisen, poskensa kääntämisen lyöjälle…tulla yhteen aineen kanssa ja aineettoman, levitä ympäristöön, hajota pirstaleiksi ja vielä paljon pienemmäksi, atomeiksi ja vielä paljon pienemmäksi, yhtyä täyteen aineettomuuteen, aikaan ja ehkä vähän pienemmäksi, ajan väliin, tilaan jossa ei ole mitään ja ei ole koskaan ollutkaan mitään, ei aikaa, ei atomeita, vain puhdas kirkas tyhjyys. Iäisyys – sanattomuus – sanomattomuus. Ei kolmiyhteyttä, vain yksi ja ainoa yhteys, jota ei millään voi kukaan mitenkään ymmärtää, koska ei tarvita ymmärrystä, ei ole mitään ymmärrettävää, ei mitään. Vain suunnaton rauha ja harmonia, liike, jota ei voi huomata millään mittareilla, koskaan, milloinkaan.
Jumala oli ollut yksi, joka oli tiennyt; muttei käsittänyt ja sitten Jumala oli varmaankin kuollut, suhteellisen nuorena, kenties vain muutaman miljoonan vuoden ikäisenä. Hautajaisissa oli ollut uusia jumalia ja jumalaksi pyrkiviä. Ihminen ja Tellus olivat unohtuneet, Jeesus ei ollut toteuttanut paluulupaustaan, eipä tietenkään, olihan hänellä nyt tärkeämpää tekemistä, isänsä hautajaiset. Maailmassa oli häntä odotettu, yksi pettyneimmistä oli kenties apostoli Paavali, tuo organisaattori, joka ei itse ollut Jeesusta edes tavannut, ja kaikki ne miljoonat ihmiset, jotka odottivat pelastajaansa.
Sen sijaan saatanalla oli aikaa temmeltää ihmisten keskellä, pistää hulinaksi. Aina oli halukaita kandidaatteja kuninkaiden ja paavien ja muiden diktaattorien paikalle…niin tulijoista ei ollut puutetta. Piti vain valita pätevimmät. Pyörät vain pyörimään ja antaa kaiken toteutua niin kuin oli kirjassa sanottu, menisi sekin sitten siihen piikkiin. Perkele apureineen nauroi monet makeat naurut ihmisten keksinnöille ja uskon riidoille ja kuoleman sanansaattajat nuo viikatemiehet nyökyttelivät hyväksyvästi huppupäisiä päitään ja väliin viuhauttelivat viikatteitaan malttamattomina. Siinä oli oivaa proletariaattiainesta, aina valmiina työn touhuun ja satoa kylvämään. Eläköön kommunismi, tasa-arvo, veljeys ja vapaus.
Väliin hän heräsi ja vaipui uudestaan aatoksiin, säpsähti, katsoi ympärilleen, kuunteli… ja vaipui horrokseen.

Metsissä piileskelyn jälkeen hänet oli pidätetty. Tarkkaan oli kuulusteltu ja kyselty tekemisiä. Espoon tapahtumisista häneltä ei suoranaisesti kyselty mutta silti hänet vangittiin.
Eräänä päivänä vangit kerättiin kasaan ja vietiin kauppatorin rantaan. Sieltä heidät vietiin laivalla Isoon Jauhosaareen. Siellä hän joutui erilaisiin bunkkerin korjaus hommiin ja muiden sotalaitteiden korjaamiseen. Laitteet ja bunkkerit olivat sinne jääneet venäläisten jäljiltä. Erään ison sairaalaparakin korjauksessa oli kulunut paljon aikaa ja tupakkaa. He olisivat nimittäin varmaan kuolleet nälkään, ellei eräs inhimillinen vartiomies joka piti kovaa meteliä ja samalla viittilöi muonasäkkien suuntaan, että sieltä sopi ottaa leipää poveen. Osasto piti majapaikkanaan sairaalarakennusta. Suurlakon aikana oli punakaartin päällikkönä Johan Kock niminen mies ja tämän poika Sulo Vuolijoki oli muun muassa siellä vankina. Vankien joukossa oli venäläisiä ja virolaisia sotilaita.

Sitten hän joutui Katajanokan vankilaan. Katajanokan vankilan päällikkö usein humalapäissään kopeloi vankeja sillä tarkoituksella, että näillä olisi ollut jotain luvatonta piilotettuna vaatteisiinsa.
Vankilan muurin vieressä oli tiilinen vajarakennus ja kerran hän oli pihalla siivoushommissa, kun huomasi oven olevan raollaan, hän meni siitä sisään ja huomasi siellä olevan juuri ryömintäkelpoisen aukon, miehen mentävän. Aukosta pääsi suoraan laivastoasemalle. Hän tekeytyi laivastoaseman työmieheksi, meni aukosta ja siitä erääseen veneeseen. Hän oli korjaavinaan venettä. Sitten avautui hänelle tilaisuus. Veneestä veteen ja taas toiseen veneeseen siirtymällä hän eteni. Vierekkäin sijainneista veneistä hän siirtyi aina seuraavaan ja näinmuodoin vankilan muurin ohi sen ulkopuolelle. Ihmeekseen hän huomasi ettei mitään erikoista tapahtunut ja hän lähti kotiinsa. Tosin hän joutui piileskelemään vielä pitkän tovin ennen armahdusta. Enemmän kuin yhden kerran tulivat ratsupoliisit häntä kotoaan hakemaan mutta ikkunasta karaten hän pääsi livohkaan.
Taas hän säpsähti hereille ja katsoi kelloaan, oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia tai sitten hänen oli täytynyt katsoa väärin. Hän otti pussista barbituraattia kämmenelleen ja nuolaisi. Sitten hän muisti kuinka eräs vanki oli kävellyt ulos yhtaikaa saksalaisen upseerin kanssa kunniaa tehden ja kadonnut sen jälkeen jäljettömiin.
Uni tuli ja armahti hänet hetkellisesti.
Tor putosi sängystä lattialle. Tuo tömäys herätti hänet. Pölmistyneenä hän siinä katseli ympärilleen ja vilkaisi kelloa. Nopeasti hän tajusi ajan ja paikan. Tor hengitti edelleen raskaasti ja asento lattialla oli hyvä, joten hän ajatteli, että nukkukoon nyt siinä. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja päätti samassa ottaa suihkun. Hän laski vuorotellen lämmintä ja kylmää vettä, kuivasi ja siisti itsensä, lainasi Torin partakonetta ja pirskotteli partavettä päälleen. Sitten hän katsoi, että kaikki oli kunnossa ja poistui huoneesta. Poistuessaan hän laittoi pari tyhjää viinapulloa pöydälle ja pari lasia, yhden lasin hän pudotti lattialle, joka hiljaisesti räsähtäen meni rikki.
Hotellin käytävä oli tyhjä. Hän käveli vastaanottoaulaan, istahti tuoliin hetkeksi ja katseli päivän lehteä. Lähti siitä sitten kävelemään, hän käveli Skeppsholmsbronille ja pysähtyi hetkeksi Kuningas Karl XV monogrammin eteen, joka oli ollut kuninkaana sillan rakentamisen aikoihin. Hiljalleen hän lompsi ja jatkoi matkaansa Engelska parkeniin, ihaili sen lehtevää vehreyttä ja kauniita puita. Sitten hän istui penkille ja otti taskustaan pienen nahkapussin.
Pussista hän kaatoi käteensä varovasti muutaman suuren timantin. Itse asiassa ne olivat briljanttihioinnaisia kiviä. Niiden väri oli lähes täydellinen sekä hionta. Hän tiesi timanteista lähes kaiken sen mikä oli tarpeellista. Näiden koko oli loistava. Timanttien koko ilmaistiin prosentteina halkaisijasta. Tuo ihmeellinen kivi oli syntynyt syvällä maan kuoressa. Tulivuoren purkaus oli tuonut ihmisen ulottuville tuon suurenmoisen ja ylivertaisen luonnontuotteen. Sen kauneus perustui timantin yksinkertaiseen olomuotoon ja rakenteeseen, jossa hiiliatomit olivat pakkautuneet kolmion muotoisin sidoksin toisiinsa. Kolmiohan on yksi vahvimmista tunnetuista rakenteista. Timantit olivat kovimpia luonnosta saatavia materiaaleja. Mutta, jos timanttia lyö vasaralla, se rikkoutuu helposti ja varmasti. Moni oli toisin luullut timantin olevan iskun kestävää ja niin useat olivat kalliisti maksaneet myymällä aitoja kiviä väärennöksinä ja päinvastoin. Mitkään muut jalokivet eivät kiehtoneet häntä niin kuin timantit. Rubiinit, safiirit, turmaliinit ja granaatit olivat kauniita mutta timantti oli kuitenkin kiehtovin. Oli vaikea ajatella, että se ei ollut kuin hiiltä jossa atomit olivat järjestäytyneet vain toisella tavalla. Joka näitä kiviä omisti tarpeellisen määrän ja ennen kaikkea tarpeeksi suuria oli hänellä valtaa maan päällä uskomattoman paljon.
Hän jatkoi kävelyään, katsoi kelloa, oli aika palata hotelille ja herättää Tor.
Hän koputti reippaasti Tor Sarasvuon hotellihuoneen oveen. Hetken perästä huoneesta kuului kolinaa ja ähkäisy, sitten oven lukko rapisi. Tor seisoi kirjaimellisesti tukka pystyssä oviaukossa ja oli sen näköinen kuin ei tajuaisi mistään mitään.
- Huomenta Tor, mikä kunto? Oletko saanut nukutuksi?
- huomenta tule sisään, en muista mitään eilisestä ja katso minkälaista täälläkin on.
- olit todellakin eilen hieman maistissa ja sehän siinä eniten nauratti, kun sinun piti olla niin raitis mies.
- on varmaan turha selitellä mitään, hitto, että on pää kipeä.
- odota, tilaan sinulle yhden oluen, kyllä se siitä lähtee.
- älä helvetissä tilaa, paljonko kello on?
-ei mitään hätää, kerkiämme loistavasti laivalle.
He keskustelivat illan tapahtumista, Torilla oli vain pieniä epämääräisiä muistikuvia illan kulusta, jota sopi täydentää.
Niin siinä kävi, minä kävin vaihtamassa paidan ja, kun tulin takaisin oli Leon saanut jonkin sairauskohtauksen ja sinä olit kadonnut teille tietymättömille. Minne menit?
- ei mitään muistikuvaa, jotenkin muistan, että jotain kamalaa tapahtui tai, että joku oksensi tai jotain.
- älä rassaa hermojasi pikkuseikoilla, nyt laitetaan sinut kuntoon, että päästään kotimatkalle, siellä jo pikku vaimo odottaa. Kävin katsomassa Leonia, hän on Karoliinisessa sairaalassa ja voi jo paljon paremmin…joku myrkytys tai sellainen ilmeisesti.
- käyn hakemassa hotellista kamani ja tulen sitten tänne, mennään yhtämatkaa laivalle, sopiiko?
- mikäs siinä, tuo jotain virvoketta tullessasi, peseydyn ja laitan itseni kuntoon sillä aikaa.
- ok.
Hän poistui ja tarkisti huoneensa. Meni Kungsgatanin postikonttoriin ja lähetti paketin Helsinkiin, se maksoi 18kr. Sitten hän kävi ruokakaupassa ja osti virvokkeita ja suolaista Torille. Maleksi Kungsgatanilta Norra Klara Kyrkogatanille. Kaikki talot olivat erinäköisiä, puhtaita, kauniita mutta ei se siinä, ne vain eivät näyttäneet taloilta tai herättäneet hänessä mitään tunnetta. Sitten hän otti suunnan Torin hotelliin.
Tor istui valmiina kapsekkeineen hotellin ala-aulassa, hän oli apean ja krapulaisen näköinen, kasvoissa näkyi turvotus ja poskipäät heloittivat punaisina. Tor parka ajattelin, minun kävi jotenkin sääliksi häntä.
Hän nousi ja riensin ottamaan osan hänen kantamuksistaan. Kävelimme alas laivarantaan ja istuimme penkille. Avasin virvokepullon ja paketin suolalihaa ja kehotin häntä ottamaan. Itse naukkasin pienestä vain kahden desilitran taskumatista naukun.
Olimme olleet vain pari päivää kaupungissa, silti tuntui kuin olisin viettänyt siellä ikuisuuden. Ihmeellistä oli ollut se, että vatsakivut ja alituiset ilmavaivat olivat hävinneet. Loimme viimeisiä silmäyksiä kaupunkiin. Keskustelin ja rauhoittelin Toria, kaikkihan oli mennyt hyvin, kauppoja oli syntynyt ja hän oli päässyt vielä naisen päälle. Toria nauratti.
Arvasin, että Tor oli niitä miehiä joita painoi raskas syyllisyys, joka oli lähtöisin ankarasta äitisuhteesta, johon hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kummallinen haikeuden tunne levisi päälleni, aivan kuin jokin harmaa harso olisi levitetty ylleni. Tor näytti jotenkin säälittävältä leveine selkineen ja pyöreine lapsenomaisine kasvoineen.
Kummallista kuinka elämä johdatteli toisia ihmisiä toistensa syliin. Oikeastaan tämä ei ollut Torin onnen päivä, ei, sitä se ei ollut mutta niin oli kohtalo määrännyt antamatta hänelle mitään mahdollisuuksia omiin päätöksiin.
Mikä oli mielialani, olinko iloinen vai surullinen, tunsinko häpeää, oliko minulla empatiaa nyt tai oliko sitä koskaan ollutkaan. Mikä oli yksilön vaikutus ja vastuu kutistuvassa maailmassa. Olin melko kyyninen ja skeptinen tuon asian suhteen. Ei, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia välttää kohtaloaan, niin ei myöskään minulla, sitä oli vain vaikeampi tajuta, omakohtalo oli niin subjektiivista, yhdestä pisteestä asiaa katsomista. Toisaalta kylmä laskelmointi auttoi pysymään paremmin hengissä ja se, että myönsi omat heikkoutensa ja niin pelosta ja heikkoudesta tuli vahva ase. Jokaisen elämään ilmestyy jonain päivänä kutsumaton vieras, suru ja sen seurauksena kriisi, joka voi johtaa elämän muutoksiin tai oikeastaan aina nämä elämän draamat ovat kuin peilejä, jotka pakottavat johonkin – muutokseen, on löydettävä uusi tarkastelukulma tai tuhouduttava. Itse hän oli pohjimmiltaan melankolinen ja alakuloinen. Milloinkaan hän ei ollut saanut tarpeeksi rakkautta, eikä se johtunut lähimmäisistä tai muista tai ainakaan hän ei niin halunnut ajatella. Hänen elämänsä oli tällainen ja siitä hän ottaisi vastuun, se mahdollisuus hänellä oli ja se oli myös oikeus.
He astuivat laivaan, tullimuodollisuudet sujuivat normaalisti. Laivalla Tor pyysi häntä asettumaan hyttiinsä. Tor kertoi, että hänellä oli heikko, paniikinomainen olo
Merimatka oli myrskyinen ja laivan keinunta ei juuri helpottanut Torin olotilaa. Lopulta sain kuitenkin hänet ottamaan pienestä snapsilasista pieniä konjakki ryyppyjä ja tulos oli ennalta arvattu, matka alkoi sujua sulavammin ja loppumatkasta heillä oli jopa rattoisaa, Tor oli todellakin hieno seuramies.
Kävin välillä laivan takakannella ottamassa raitista meri-ilmaa. Aallot löivät korkeina ja laiva keinui. Muita ihmisiä ei näkynyt, ympärillä oli vain pehmeä pimeys. Otin kassista aurinkolasit ja heitin ne mereen, sitten sinivalkoraidallinen pusero sai lähteä seuraksi ja komeasti tuuleen lensi myös baskeri ja irtoviikset. Yritin sytyttää sikarin mutta tuulessa sytyttimeen oli mahdotonta saada tulta. Palasin takaisin hyttiin. Tor oli hilpeällä päällä, otimme vielä muutamat paukut ja kävimme nukkumaan, avustin Toria hieman, hänen ollessaan vesassa lorautin chloralia muutaman tipan hänen lasiinsa ja niin nukkui Tor kuin pieni jouluporsas.
Seuraavana aamuna maistui aamiainen. Kerroin Torille, että minun piti heti rientää taksilla sovittuun tapaamiseen ja pyysin häntä hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta, siellä olevan paketin, jonka sitten noutaisin hänen luotaan. Tor suostui ystävällisesti pyyntööni.
Helsinki, tuo pohjolan valkea kaupunki loisti iltapäivän auringossa laivan saapuessa olympialaiturin kaijaan. Hyvästelin Torin ja lupasin tulla hakemaan tavarani seuraavana päivänä. Tor vitsaili vielä, että mistä tiedät, että en varasta tavaroitasi. Siellä ei ole mitään niin arvokasta huikkasin hänelle takaisin ja huusin vielä, että luotan häneen sataprosenttisesti.

Tor
Tor ajoi heti taksilla rautatieasemalle. Häntä nauratti tuo matka vaikka olihan se rasittavakin ollut, monella tapaa. Hän näki silmissään tuon kauniin ruotsittaren ja kuinka hän oli riisunut rintaliivit ja ihastellut tämän täyteläisiä rintoja, tummat nännipihat ja niissä sojottavat ruusunväriset nipukat. Eikä ollut alakerrassakaan valittamista, karhea synkän musta karvakolmio, karva kuin teräsvillaa. Siinä ajatellessaan rupesi housuissa pullistelemaan. Hän kiiruhti asemahalliin, oli kiire kotiin. Hän etsi lokeron 211, se oli rautatientorilta tultaessa vasemalla puolella viimeisessä rivissä keskellä lokerikkoa. Tor sovitti avaimen lukkoon ja kiersi.
Lokeron sisällä lukkoon kytketty sytytin heräsi eloon. Se odottaisi enää millin, sitten se purkautuisi räjähtäen.
Tor tiputti lompakkonsa kyyristyessään. Otti sen maasta ylös ja tarttui lokeron vetimeen. Tor nykäisi lokeron auki. Hänen yläruumis hajosi tuhansiksi pirstaleiksi ja levisi aseman seinille ja lattialle. Kuolemanenkeli katsoi katosta. Jatkoaika oli loppunut. Tor siirtyi ajasta iäisyyteen.

Moskova 23. lokakuuta 1959
Häntä tuskin olisi erottanut harmaasta ihmismassasta, kun hän tuli ylös Kuznetsky metroasemalta. Pani siinä tupakaksi ja jatkoi liikkumista massan mukana ja suuntasi sitten askeleensa 3, ul. Rozhdestvenkalla sijaitsevaa hotelli Berliniä kohti. Tuuli puhalsi jäätävän kylmästi ja ilmassa oli talven tulon tuntua. Hän asetteli hattunsa paremmin ja nosti kauluksensa pystyyn ja suojasi oikeata, tuulenpuoleista korvaansa kädellään viimaa vastaan. Hotelli sijaitsi pienellä sivukadulla keskeisellä paikalla Moskovaa, siitä oli lyhyt matka Kremliin ja kulttuurin kehtoon Bolshoi teatteriin. Hän oli tullut katsomaan esitystä teatteriin.
Askeleitaan kiirehtien hän astui kylmästä hotellin lämpimään ja jätti takin portieerille, joka seisoi naulakon vahtina hieman kauhtunut virkapuku päällä. Muutaman sanan hän siinä vaihtoi miehen kanssa, niitä näitä, säästä ja kuinka talvi pian saapuisi.
Hänellä oli huone tuon hotellin kolmannessa kerroksessa. Huone oli suhteellisen vaatimaton ja sen ainoasta ikkunasta oli näkymä Rozhdestvenkakadulle.
Hän istuutui hotellin ravintolan ikkunapöytään aivan kultakoristeisen vesilammikon viereen, jossa pieni patsas, alaston poika iloisesti loritti altaaseen. Katoissa olivat kristallikruunut ja seiniä koristivat peilit joiden kehykset olivat paksut ja kullatut. Lattia oli italialaista marmoria.
Hän tilasi pullon kivennäisvettä ja pienen karahvin vodkaa. Kivennäisvesi tuotiin kolmeneljäsosalitran vihreässä pullossa ja viina 125gramman kirkkaassa pullossa sekä tietenkin lasi, joka oli vihreää lasia, jonka sisään oli jäänyt ilmakuplia. Hän kaatoi vodkaa lasiin ja sekoitti luonnonkivennäisvettä ja otti kulauksen, lisäsi sitten vähän vielä vodkaa. Viina lämmitti mukavasti kurkkua ja pian koko ruumista. Suloinen lämmön tunne levisi häneen. Ravintolassa ei hänen lisäkseen ollut kuin yksi vanhempi mies, joka lusikoi Bortch keittoa vapisevin käsin ja otti välillä vodkaryypyn kyytipojaksi. Sitten mies otti lehden ja alkoi lukea sitä ja noin viiden minuutin kuluttua hänen päänsä nyökähti ja alkoi kuulua tasainen kuorsaus. Miehen ikää oli vaikea määritellä, jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välissä.
Väliin hän vilkuili ravintolan sisääntuloon ja sitten taas antoi katseensa kiertää koristeellisessa ravintolasalissa. Sitten hänen suupielensä nousivat hymyyn ja hän katsoi sisääntuloon. Siellä seisoi hyvinvoivan näköinen mies, hän nousi ja tarttui miestä kädestä kaksin käsin ja suuteli tätä poskelle.
Sitten hän sanoi hyvin hiljaa, näytät hyvältä, luojan kiitos!
Mikä sitä pahan tappaisi, jos et sinä vastasi mies.
Hän otti vielä miehen pään molempien käsiensä puristukseen ja kuiskasi tämän korvaan – Leon Lorenz.
He istuivat pöytään ja katselivat hyväksyvästi toisiaan. Sitten he keskustelivat alun kolmatta tuntia.
Leon kysyi kuinka kaikki oli mennyt silloin lähes kolme ja puolivuotta sitten.
No, hän – Tor oli mennyt hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta tavaraa ja, kun se ei ollut hänen niin, niin siinä sitten kävi huonosti. Avatessaan luukkua oli sytytin virittynyt ja lähes viisituhatta teräskuulaa oli vienyt miehen yläruumiin mennessään ja tehnyt muutenkin aika pahaa jälkeä mutta onneksi paikka oli hyvin valittu ja lisäonnettomuuksilta säästyttiin. Tor oli sitten yhdistetty Tukholmassa kuolleiden F.B.I.n miesten surmaan, tai toisen surmaan ja toisen hänen epäiltiin työntäneen meren syleilyyn. Ikävä kyllä häntä ei ymmärrettävistä syistä päästy kuulustelemaan mutta takin vaatteista ja matkalaukusta oli löytynyt raskauttavia todisteita, lasisia kapseleita, kerniliinaan käärittynä joista oli löytynyt jäämiä myrkystä. Oli löytynyt myös amerikkalaismiehille kuuluvaa pientä tavaraa, kuten kultasormus, jossa olivat nimikirjaimet F.S. Muuten poliisi oli erittäin vaitonainen tapahtumasta.
Vain niin siinä kävi,… ja niin mukavan tuntuinen mies. Sellaista elämä on!
Muuten, tapasin täällä eilen mukavan Amerikkalaisen miehen. Mikäs hänen nimensä olikaan…niin, odotas - yes, Lee Harvey Oswald oli tämän nuoren miehen nimi. Traagista kylläkin myöhemmin eilen illalla hän yritti riistää hengen itseltään viiltämällä ranteensa auki. Hänet vietiin sairaalaan ja kuulemma voi nyt jo paremmin, toipuu kyllä, itse asiassa olivat pintanaarmuja. Muuten, tässä sinulle pieni vaatimaton lahja tsaarittarelta. Hän ojensi pienen silkkipaperiin käärityn esineen, siinä oli upea timantein koristeltu kaulakoru. Terveisiä tsaarittarelta hän sanoi ja nauroi. Kun lähdet huomenna teatterin jälkeen, jäät junassa Viipurissa pois, sieltä sinut ottaa kyytiin Volodja Kusnetsovsky niminen mies, hän on miliisi, pääset Neuvosto tullin läpi ilman tarkistuksia.
Moskovan suomen asemalla hän hyvästeli Leonin, ehkäpä viimeistä kertaa onnellisena siitä, että oli onnistunut palveluksessaan miehelle, joka oli ainoa mies kenen suolaista suuta hänen huulensa olivat koskettaneet. Leon huusi hänen peräänsä; tapaammeko vielä, ehkä Amerikassa? Tuskinpa! Hymyilin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

1963
Loewe Optan kuvaruudussa näkyi kuinka presidentti John Fizerald Kennedyn pää heilahti taaksepäin ja räjähti veripilveksi. Musta Lincoln miltei seisoi, sitten se kiihdytti vauhtiaan.
Hän nousi käveli ikkunaan ja katsoi marraskuiseen pimeyteen jota valaisi vain kellertävä heikko katulampun valo. Hän katsoi tovin ikkunasta, meni sitten lasiverannalle ja tarkasteli sieltä pimeyteen. Veranta oli vain hieman lämmin, kukat talvehtivat odottaen uuden kevään tuloa.” Mannlicher-Carcano”, hän mutisi hiljaa. Sytytti sitten savukkeen ja heitti jo hyvän matkaa hiiltyneen tulitikun pakotetusta kuparista tehdylle, mustaksi maalatulle ja pinnaltaan jo hiukan vihertävälle tupakkapöydälle.

Hietaniemen hautausmaalla, ilma oli vain vaivoin pakkasen puolella ja pientä lunta tihuutti taivaalta. Hänellä oli tapana viedä kukkia haudoille näin joulunaikoihin, laskea kukkansa poisnukkuneiden muistolle. Kierroksesta hautuumaalla oli muodostunut traditio hänen elämäänsä, syvälle sieluun. Siellä hän tunsi rauhan ja, sai muistella niitä rakkaita joiden kanssa oli tätä maailman polkua yhtaikaa sattumalta talsinut.
Viimeinen kukka oli punainen neilikka, hän asetti sen kauniisti haudalle, kivessä luki Gripenberg. Hän otti hatun päästään ja katsoi maahan, risti mustiin hansikkaisiin verhotut sormensa. Aamen. Sitten hänen tumma hahmonsa poistui hautausmaan portista, hupeni ja lopulta hävisi näkyvistä. Taivaalta hiljalleen satava pakkaslumi maalasi punaisen neilikan valkeaksi.