torstai 26. kesäkuuta 2008


Pahan tulo
Suljin silmät ja kierryin katsomaan, raotin sormiani - näky oli epätodellinen - näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan. Jotain lämmintä valui reittä pitkin ja siitä se lorisi järveen. Möykky tuli lähemmäs ja aivan kuin se olisi nauranut. Kulki sitten lävitseni ja tunsin kuinka niin kuin veitset olisivat kulkeneet lävitseni ja sitten se liukeni järvenpuoleisista pariovista kadoten usvaan. Tyveneen veteen piirtyi vain hienoinen väre.
- Isä minä liukastuin, huusin. Laitoin jalkani lankkujen välistä veteen ja loiskutin vettä housuilleni, jottei isä huomaisi minun kusseen alleni.

Olin kärsinyt seitsemään ikävuoteen asti yökastelusta. Lähes joka yö heräsin sänky märkänä. Söin tumman leivän päällä suolaa, lääkärin määräyksestä; ja kusin alleni.
-Satutitko sinä, isä huusi veneen luota.
- En, tuonko ankkurin? Raahasin raskaan ankkurikiven, jonka faija nosti veneen perään. Isä meni ensin veneeseen ja minä perässä soutajan paikalle. Työnsin paatin veteen, se totteli ja liukui sulavasti kirkkaaseen jo hälvenevään usvaan. Vesiura kulki avoimena kaislikon poikki, se oli merkitty kepein, koska rantavesi oli kivikkoista, muuten järvi oli savipohjainen ja väriltään harmaanvihertävän rusehtava. Aurinko nousi ja sumu hälveni. Soudimme pienen karikon luo, se oli hyvä onkipaikka. Isä pisti piipuksi minä laskin ankkurin veteen. Katselin tyhjin ajatuksin järven hohtavaa pintaa ja nautin nousevan auringon säteistä ja ilmassa väreilevistä kesän tuoksuista. Hetken aikaa minun oli hyvä ja lämmin olla. Jonkin matkan päässä meni toinen vene, ehkä muutaman kymmenen metrin päässä. Soutajalla oli päällään tumma puku ja hattu. Vene liukui kuin itsestään, rauhallisesti ja tasaisesti. Perätuhdolla oli paljaspäinen tummapukuinen mies, joka ohjasi melalla veneen kulkua. Se joutui tasaisesti ja vääjäämättömästi kohti rantaa josta olimme lähteneet. Keskellä veneessä oli jotain tummaa ja pitkänomaista. Ruumisarkku, keskellä oli mustaksi maalattu ruumisarkku. "isä katso, tuolla on vene", sanoin. "Missä"?, "Tuolla suoraan selkäsi takana". Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Minä käännyin ja katsoin, se oli kadonnut. Voisin taata, että siellä oli mennyt vene. Isä, Nimrod tietenkin nauroi ja kihersi. Saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna. Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi, ja pieneksi, harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan.
Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa
iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä vuosia myöhemmin olisi punakaartin Maxim konekivääri asemissaan. Seisoin ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää.
Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, sitä oli kaikki hölissyt ja puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin. Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen, märältä hiekalta ja hevosenlannalta. Tie kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen. Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan – ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään. Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui lämpimältä. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa. Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään.

Ei kommentteja: