torstai 26. kesäkuuta 2008


Tukholma
Tor Saravuo oli Nokian myyntipäällikkö, edusti kumikalosseja, saappaita ja Nokian muuta laadukasta kumitavaraa, ovenpitimistä – raakakumipalloihin. Hänellä oli luja usko itseensä ja kykyihinsä ja siksi olisi halunnut laajentaa myyntiä teollisuuteen ja sen hän oli asettanut päämäräkseen tai ainakin ylenemisen firmassa.

– Vielä yksi asia, juon harvoin ja hillitysti alkoholia, ei kai se häiritse? Tulen niin himskatin herkästi huppeliin. Itse minua ei haittaa vaikka te ottaisittekin reilummin. Tämä saattaa kuulostaa vähän kummalliselta mutta sanon sen heti, ettei sitten tarvitse ihmetellä ja äimistellä; ihmisillä, kun on vähän semmoinen tapa, jos joku ei juo meinaan.

Asia ei aivan pitänyt paikkaansa mutta osittain kyllä, sen hän oli huomannut heti Torin olemuksesta ja kasvojen ja varsinkin nenänässä olleet suurentuneet ihohuokoset kertoivat hänelle hieman toista kieltä. Hän oli tottunut lukemaan ihmisiä, vähän niin kuin henkensä pitimiksikin.

Itse asiassa Torilla oli joskus hyvinkin hankalia aikoja ja silloin hänelle maistoi pieni tissuttelu. Pulloja oli piilotettu Länsi- Pakilalaisen omakotitalon saunannurkalle ja kellariin ja ties minne. Hänen talonsa ei ollutkaan mikään tyyppitalo, eikä talkootöillä rakennettu se oli venäläisen upseerin vanha villa, tilava ja siinä oli komea lasikuisti ja torni. Talo oli rakennettu joskus vuosisadan alkupuolella.
– Se ei haittaa mitään, osaat varmaan pitää muutenkin hauskaa. Ja sehän on jokaisen oma asia, meinaan kanssa ihan tosissaan; nimittäin jokin aika sitten oikein paneuduin pohtimaan mielessäni asiaa. En itsekkään ole mikään kova viinamäen poika mutta ei keskustella enempää aiheesta alkaa luisua selittelyn puolelle, luulet vielä kovinkin juopoksi, hah. Ja sitten vaan suu kuivuu ja rupeaa janottamaan. Tuokin asia oli melko lailla tosi, harvassa se oli oikea suomalainen mies jolle ei viina maistunut ensimmäisten ryyppyjen jälkeen. Sellaista oli suomalainen alkoholikulttuuri, autotallissa otettiin pohjia ja säädettiin Warren kaasutinta tai tehtiin halkoja ja muuta pikku nakertamista. Tai sitten otettiin viikonloppuna saunajuomaksi kossua ja olutta, sitten tikkakisat naapurin ukkojen kanssa. Se oli varsin oikeutettua, sodan käyneitä miehiä. Mutta rutinaa siitä usein kotona seurasi, eivät ymmärtäneet.

Itse asiassa oli vaan hyvä ettei Tor ryypännyt kovin paljon, vaikka nenän suuret huokoset ja tuo halkeama panivat epäilemään asiaa. Sitä vastoin Leon Lorezille kyllä alkoholi maittoi tai oli ainakin ennen maittanut, hienostuneeseen jenkkityyliin grogilasista. Oli hän kuitenkin nähnyt kuinka Bourbon putosi kurkusta alas pullonsuusta melko sutjakkaasti.

– Menemmekö kannelle ihailemaan saaristoa, alamme todennäköisesti lähestyä Tukholman sisäänmeno väylää. Tukholman saaristo on jylhä ja kaunis, vedet syviä ja tummia. Mahtuu siinä laiva hyvin kulkemaan, syvyytensä puolesta ainakin. Varmaan on ollut mainio paikka Viikinkien lymytä ja lähteä saalisretkilleen kaukaiseen äärettömään itään.
– Totta, tulee minunkin käytyä pari kertaa vuodessa täällä ruotsin puolella liikeasioita hoitelemassa ja en jaksa olla ihailematta saariston kauneutta ja kerrassaan komeita villoja joita niissä on. Odota - käyn vain hytistäni hakemassa päällystakin, tavataan viidennellä kannella. Mutta ei vedä kyllä vertoja Airistolle ja, jos vielä olisi Terijoen hiekkarannat, mutta ryssät vei, ei voi mitään turpiin tuli. Minä, kun niin luotin saksmanniin ja ajattelin, että otetaan korkoineen takaisin. Vieläkin jurppii - koko hävinnyt sota.
Hän ei enää kuullut viimeisiä lauseita ja sodasta hän oli ollut alusta alkaen sitä mieltä, että häviö siitä tulisi ja olipa ihmetellyt, että yleensä selvittiin niinkin vähällä. Ryssillä oli kiire Berliiniin - se se oli, joka sodan meidän kannalta lopetti. Olipa hänellä palkattuna ikään kuin talonvahdiksi eräs entinen sotilas, johon liittyi asioita, joita tämä ei itsekkään arvannut hänen tietävän - ja osa niistä oli aika ikäviä mutta mies oli tarpeellinen ja lojaali, niinpä hän oli antanut asian olla. Onneksi vaimo ja tytär, joka oli aviossa eivät asuneet hänen työtalossaan, sen verran epävarma hän oli talonmiehen mielentilasta.

Jokin pyrki hänen tietoisuuteensa. Tor Saravuossa oli jotain tuttua, ei hän osannut määritellä mitä mutta jotain, muistuttiko Tor jotain hänen sukulaistaan. Ainakin Tor oli samanikäinen kuin hän, ehkäpä se oli jotain ajan ja hetken sukulaisuutta. No pääasia oli, että hän oli löytänyt itselleen matkakumppanin…sitä tarvittaisiin mahdolisesti vielä.
Verovapaasta myymälästä hän osti pullon Courvoiseria ja Ranskalaista punaviiniä, Madeiraa ja jotain muuta tarviketta. Ostaisi sitten Marabou suklaat takaisin tulo matkalla. Vaaleata ja tummaa ja hasselpähkinää.
Osti sitten varmuuden vuoksi vielä toisen pullon Portugalilaista very rich old Madeiraa. Hän vei ostoksensa hyttiinsä, laittoi ne sängylle ja mietti. Hän ei nimittäin muistanut, kummasta Leon Lorenz piti enemmän hyvästä punaviinistä vaiko makeasta Madeirasta. Sama se, samanpa nuo kuskaisivat loppujen lopuksi - viina tai viini oli aina hintaansa arvokkaampaa, ainakin suomalaisille - tekevät viinapullosta vaikka mitä.

Hän tarkisti vielä matkalaukun välipohjan alla olevan pienen kätkön. Siellä oli kaksi lasiampullia ja injektioruisku, kauniisti metallisessa kotelossa. Lasiampullit olivat vanhoja. Hän oli saanut ne vuonna 1917 Amerikkalaiselta lehtimieheltä John Seediltä, jota oli auttanut pääsemään venäjälle, oli halunnut mennä kuvaamaan ja kertomaan vallankumouksesta. Mr. Seed oli kertonut hänelle paljon Amerikoista ja muista mielenkiintoisista asioista. Niitä tarinoita hän oli silmät ymmyrkäisinä kuunnellut. Seed oli nopeaälyinen ja lukenut mies, ja kova kommunisti. Uskoi, sosialismin ideologiaan ja oli varma, että aate kulkisi yli koko maailman. Ihaillen oli hän kuunnellut tuon miehen ajatuksia. Seed tarinoi ja kuvasi ihmismassoja jotka tervehtivät johtajaa, Vladimir Leniniä tämän puhuessa vaikka tämä oli pukeutunut nuhruisiin vaatteisiin ja housut olivat liian pitkät. Hän kertoi kuinka kommunisteja parjattiin vaikka silloinen yhteiskunnallinen kriisi oli väistämätön ja seurausta ylenkatsomisesta. Työtätekevät alkoivat tajuta jotain muuta. Ruokaa kansalle, perustarpeet, maan jakaminen talonpojille sellaisista asioista hän kertoi. Sitä oli nuoren kossin vaikea ymmärtää. Oli pakko tulla vallankumous, sanoi hän. Vaivastaan oppaana hän oli saanut palkkioksi muutaman timantin ja Browning pistoolin. Herra Seed oli ilmeisesti pitänyt hänestä. Sanonut, että älä koskaan luovu itsestäsi äläkä luovuta aatettasi, pidän sinusta oli hän lopuksi sanonut ja todennut vielä, että pidä poika huoli itsestäsi.

Etsivä keskuspoliisi oli kuulemma napannut Seedin joskus kaksikymmentä tai kaksikymmentäyksi Turussa. Mr. Seed oli todellinen seikkailija ja varakas mies, puhui montaa kieltä ja oli perustanut useita sanomalehtiä, kuten; Massesin ja Voice of Labourin. Hän oli tavannut henkilökohtaisesti Leninin ja Trotskin ja toimitti myös Y. Sirolan kirjeitä ”työläistovereille Amerikassa”.

Kummallisen tapauksen hän oli kerran synkässä metsikössä valkealla kokenut tuon Mr. Seedin kanssa. Hän oli nukkunut ja herännyt keskusteluun, siinä herra Seed keskusteli nuotiolla kahden hyvin epätavallisen tuntuisen olennon kanssa, nämä olivat noin neljäkymmentä senttiä leveitä, hieman soikeita, paksumpia keskeltä ja hohtivat haaleaa valoa ja ainakin noin kahden metrin pituisia. Ne tuntuivat kohoavan korkeuksiin. Ajattelin ensin näkeväni unta mutta sitten Mr. Seed viittasi minulle ja kehotti mennä takaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna hän kieltäytyi puhumasta asiasta enempää, sanoi vaan, että ne olivat epäorgaanisia olentoja, toisesta ulottuvuudesta. Hän sanoi myös, että voisi opettaa minulle asioita ja voisin itsekin avata luukun toiseen ulottuvaisuuteen mutta siihen menisi aikaa. Asiasta ei koskaan enää keskusteltu.

Aamulla noiden hohtavien pylväiden paikalla oli vain kaksi maahan palanutta tummaa jälkeä ja kaatuneena kaksi metrin mittaista mustaa kepakkoa. Ei palannut Mr. Seed kertomaan lisää tarinoita, hän katosi Neuvostoliitoon tai kuoli keuhkokuumeeseen, kuten tapana siihen aikaan oli.

Ampulleissa neste läikehti kullankellertävänä kuin terve kusi.

He keskustelivat ja ihailivat Tukholman upeaa kallioista saaristoa ja upeita huviloita. Kaikesta näki, että maa oli vauras. Laiva saapui Skebbsbrokajenille. Vastarannalla oli upea purjealus af Chapmann, joka oli nimetty vaikutusvaltaisen laivanvarustajan mukaan. Etelässä näkyivät jo 1600-luvulla rakennetut konttorirakennukset. Suoraan edessä oli Suomen laivojen Tukholman laituri ja tullipaviljongit.

Rainer:
– Kuule – Tor, tuolla, katso tuonne vasemmalle, mennään tuonne sitten illalla, tehdään tärskyt tuohon ravintolaan. Näetkö, sen nimi on Zum Franziskaner. Se on erittäin hyvä lähtöpaikka illanvietolle. Osoite on joku Skeppbron ja joku, löydät varmasti. Eikö?
Tor:
– Kyllä, kyllä, yövyn Hotelli Kritstinebergissä, se on vaatimaton mutta miellyttävä hotelli Tukholman keskustasta länteen. Se on muutaman minuutin kävelymatkan päässä vanhankaupungin keskustasta, joten sopii mainiosti ja pieni promenadi tekee hyvää.
Entä itse, mikä hotelli, ei kai ole epäkohteliasta kysyä.
Rainer:
– Ei lainkaan, ei ole luurankoja kaapissa, ainakaan sen suhteen… Asun Crystal Plazalla. Se on lähellä Stureplania ja vieressä on Humlegårdin puisto. Suosittelen illallisravintolaksi Ooperakellaria, ovat siellä tarjoilleet herkkuja jo vuodesta 1787. Pidätkö kaliruuasta?
– Suhteessa ruokaan en ole turhan nirso, kuten voit vatsastani huomata mutta kyllä kunnon pihvi on minun makuuni. Tosin kalakin maistuu, se on vaan vähän epävarmempaa, että saako sitten varmasti mieluista. Kala pitää osata valmistaa. Enkä minä siinä luota kuin edesmenneeseen äitiini.
– Kyllä ne osaavat. Oopperakellarissa ei taatusti ole huonoja kokkeja – ei ainakaan kauaa. Mutta eihän se äidin valmistamalle pärjää. Jos, eivät laita kunnon sapuskaa tuolla oopperassa meinaan, haetaan rautakenkä kaapista ja saa potkun takamuksilleen. Että kyllä siellä herne kypsää on. Niinpä niin, täytyy tästä mennä pakkaamaan tavarat. Muista siis huomenna, klockan aderton - Zum Franziskanissa.
– Paikalla tavataan, näkemiin siihen asti ja kiitos seurasta.
– Näkemiin Tor ja kiitos itsellesi, oli hauska tavata.
Hän päästyään maihin oli hän pikimmiten suunnistanut Järntorgetin läpi Västerlångoptik nimiseen optiikka-alan liikkeeseen, joka sijaitsi Västerlånggatan 77. Vasemmanpuoleinen liikenne tuntui aina aluksi hieman oudolta ja olihan se myös vilkkaampaa kuin Helsingissä, autot olivat uusia ja kiiltäviä.
Hän osti valioluokan Zenit refleksivapaat kiikarit ja yhdet polarisoidut aurinkolasit, jotka olivat suuret neliskulmaiset, italialaistyyppiset filmitähtilasit. Hän osti myös yhdet lukulasit +1.5 vahvuudella, sen verran oli lähinäkö mennyt ja hän antanut periksi, että joskus oli parempi heittää lasit nenälleen kuin tihruta, mitä nyt sitten tihrusikin. E. Korvela omisti liikkeen ja myi tavarat suomen rahalla, antoi vielä rabattia suomalaisille -10 % ja tyrkkäsi käteen käyntikortin ja toivotti tervetulleeksi uudelleen. Mies puhui ja myi, olisi varmaan puhunut pidempäänkin mutta liikkeeseen alkoi pakkautua muita suomalaisia ostoksille. Ruotsissa oli parempi ja laajempi valikoima edullisempaan hintaan. E. Korvela kehuikin kortissaan liikettään Suomalaiseksi ja lupasi ilmaista neuvontaa kaikissa asioissa. Kortin oli nimittäin saanut laivalta ja liike sijaitsi lähellä satamaa, joten sinne törmäsi noin niin kuin väkiseltään.

Hän käveli reippaasti kohti Humlegårdin puistoa ja hotelli Plazaa, ilma oli puolipoutainen ja hän saapui hotelliin juuri ostamansa lukulasit päässään tai nenällä. Sprigi päällä ja skraga kaulassa kuin kunnon gentlemannilla ainakin. Kirjoittautui sisään ja pyysi maksaa kolme vuorokautta heti etukäteen, vilkaisi sitten vastaanottovirkailijaa lasit nenällään, tämä ei näyttänyt olevan tuon taivaallisen kiinnostunut asiasta ja jonkun suomalaisen saapumisesta hotelliin, sitten hän tyrkkäsi allekirjoituksen blankettiin; Rainer Rosenberg. Ilmoitti virkailijalle, että ei tarvinnut huone siivousta. Huoneen saisi siivota sitten hänen lähdettyään. Hän ei haluaisi, että häntä turhaan herätellään ja häiritään. Hän oli liikematkalla. Virkailija ei paljon korviaan lotkauttanut, käänsi vain iltapäivälehden sivua ja jatkoi lukemista. Raineria otti päähän tuo vastaanottovirkailijan välinpitämätön kopeus ja toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi saanut kuulla kunniansa ja hyvässä lykyssä nenä olisi löytynyt niskanpuolelta.

Huone sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Se oli siisti mutta melko vaatimaton, tarkoitukseensa sopiva. Hän katseli kotvan aikaa ikkunasta avautuvaa näkymää, kävi sitten vuoteeseen pitkällensä, nosti jalat ylös sängyn päätyä vasten.

Hänellä oli pari tuntia aikaa. He tapaisivat Hagan valtionkansallispuistossa, Kustaa III paviljongin edessä Paikalla jonne Kustaa kuningas oli alkanut rakentamaan Versailles inspiraatiotaan, jonka sitten kohtalokas naamiaisjuhla oli päättänyt. Nyt rakennuksesta oli ainoastaan rauniot jäljellä. Kustaa III, joka oli aikanaan yrittänyt sotatoimin liittää Suomen venäjäntakaiset alueet takaisin Ruotsin valtakunnan yhteyteen. Yritys oli päättynyt Ruotsin historian suurimman meritaistelun voittoon Ruotsinsalmella, venäläisten tappiot olivat noin 60 laivaa ja 9000 miestä. Sotatoimet eivät kuitenkaan edistyneet toivotulla tavalla ja niin Kustaa III ehdotti rauhaa, johon venäjän Katariina II suostui, rauha solmittiin ilman alueluovutuksia 1790. Tuntui kummalta, että vain muutama vuosi tämän jälkeen käytiin Suomen sota ja Ruotsi tuo suurvalta menetti suuriman maakuntansa lähes ilmaiseen.

Hetken hän siinä mietti ja lepäsi, muisteli kuinka Leon oli esittänyt asiansa selkeästi silloin New Yorkissa ja tehnyt kaikesta kovin houkuttelevaa. Hetkessä he olivat ystävystyneet. Hetkessä hän oli myös mukana viinan salakuljetuksessa Kanadasta Yhdysvaltoihin. Ja, kun Leon oli välttänyt tuomion, kun hänelle oli annettu mahdollisuus värväytyä B. I:n leipiin, oli hän myös mennyt Leonin pyynnöstä mukaan ja voidakseen välttää vankilan, sitonut itsensä operaatio Tio sen`Sassoon. Sillä tiellä hän oli vieläkin; kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Siinä oli omat hyvät puolensa mutta nyt oli tullut aika tehdä tilanteelle jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän oli kuitenkin toiminut täysin ulkopuolisena, eikä uskonut, että hänen oikeaa henkilöllisyyttä olisi enää B.I:llä, nykyisellä F.B.I:llakaan. Ja oliko koskaan ollutkaan, todennäköisesti kyllä; kommari epäilyjen vuoksi – kaikkia epäiltiin.
Kylmä sota alkoi vaan muuttaa hänen tehtäviään sellaiseen suuntaan, että vaara kasvoi liian suureksi. Hänestä tuntui; ettei nyt jaksanut tulkita asiaa enempää ja sen mahdollisia seuraamuksia. Tietyt varmistukset hän oli tehnyt mutta, jos ne olisivat saaneet liikaa tietoja hänestä, lopputulos olisi väistämätön, ainakin hänen kohdaltaan. Hän oli jo ammoin päättänyt, että viimeinen panos olisi häntä itseään varten. Se oli tuonut jonkinmoisen varmuuden tunteen mihin oli ollut helppo tukeutua. Mutta tytär ja vaimo askarruttivat häntä. Tuskin heistä tiedettiin mitään. Hän ei ollut koskaan mielestään pyrkinyt lievittämään yksinäisyyden eksistenssiä liittoutumalla ääriliikkeisiin vaan luotti itseensä ja toimi kuin yksinäinen susi. Ei hän ollut koskaan toimiessaan punakaartissa tuntenut suurempaa toverillisuutta tai aatteen jaloa paloa sydämessään. Hän oli olosuhteiden pakosta joutunut kaartiin ja hänelle sota oli edustanut lähinnä seikkailua ja siinä oli ollut mahtavaa muutoksen odotusta.
Sota oli kylmästi sanottuna antanut luvan tappaa. Eikä hän koskaan ollut uskonut rauhanaatteisiin ja muuhun hömppään, ne kuuluivat vähäverisille idealisteille, joilla oli realiteetit kadonneet jo ennen syntymää. Usein ainoana toivon paikkana tuollaisille idealisteille oli valtion mielisairaala – ei pää kestänyt mahdotonta ajatusta.
Eipä silti, hän kunnioitti kyllä rauhaa ja ajatuksia siitä, maailma ja ihminen olivat vaan maailma ja ihminen, se siinä oli, yksinkertaista. Waltarin kirjassakin kaatumatautinen vähäverinen faarao Akhetaton oli luullut kykenevänsä muuttamaan silloisen maailman mieleisekseen.
Egypti oli päätynyt sorron ja anarkian tilaan, vanhat rakenteet olivat murtuneet ja sitä myöten tuttu ja turvallinen ilmapiiri, ei sitä ollut kestäneet kansa, eivätkä kestäisi nytkään. Ne olivat eri miehet jotka sellaisia hommia järjestelivät. Kehitys kulkisi omia latujaan ja me saisimme olla sivusta seuraajan asemassa, tämä oli totta. Mutta aina idealistejakin tarvittiin ja tarvitaan, jotain pientä muutosta sentään voi tapahtua inhimillisempään suuntaan. Tosiasiassa hän uskoi, että kaikki tuo vastarannankiiskeily oli oman identiteetin hakemista joka sitten yleensä laantuisi ja lopulta ihmisestä tulee kuivakiskoinen virkamies johonkin virastoon ja tärkeimmäksi tehtäväksi jää julkisivun ylläpitäminen ja kiillottaminen, voi sitten onnellisena marssia hautaan.

Miehellä oli päässään musta baskeri ja sinivalko raidallinen merimiespusero, selässään hänellä oli merimiessäkki. Hänellä oli mustat ohuet viikset ja jalassaan mustat housut ja mustat hyvin plankatut kengät. Mustat aurinkolasit peittivät silmät ja kulmakarvat. Hän kääntyi Mästersamuelsgatanilta Drottninggatanille ja astui Frälsningsarmèns Hotellin ovesta sisälle aulaan. Hotelli oli vaalea nelikerroksinen rakennus lähellä Hötorgetia ja se sijaitsi keskeisellä paikalla Tukholman kaupunkia. Aula oli pieni, siinä oli yksi suorakaiteen muotoinen pöytä jonka ympärillä neljä mahonkituolia, joista yksi oli erilainen kuin muut. Pöytäliinana oli kaunis kudottu räsymatto. Reseptioni oli lasiluukun takana ja siinä vieressä oli teline, jossa oli kirjoja ja esitteitä. Tiskin takana seisoi keski-iän ylittänyt tukeva mamma, joka tarkkaili tulokasta nenästä kantapäähän. Nainen oli uteliasta tyyppiä, uudet asiakkaat kiinnostivat. Hän piti työstään hotellin vastaanotossa.
Mies kysyi vapaata huonetta tai oikeastaan kahden hengen huonetta suihkulla varustettuna. Sellainen löytyi, huone numero 211 varustettuna suihkulla. Hän maksoi kahdesta yöstä 48 kruunua. Respan eukko sai hirvittävän puheripulin josta tulokas sai vain jotain selvää..hotellets matsal…mot..och oppen…hjärtligt välkommen…bad serveras…a`kr 2,50… och telefon är 222240 och postgiro är…och herr här ditt namn…kärä herr du är hjärtligen välkomna...och komma iho..

Mies kirjoittautui nopeasti sisään hotelliin ja sai huoneen avaimet. Nopeasti hän myös kiirehti huoneeseensa, joka sijaitsi hotellin toissa kerroksessa. Säkistään hän kaivoi kiikarit ja tähysi Kungsgatanille ja siellä sijaitsevaa hotellia ja sen sisään käyntiä. Hän tarkisti varusteensa, otti repusta pienemmän repun ja laittoi sinne kiikarit ja mustan puukahvaisen pistoolin. Siten hän aukaisi narisevan oven ja poistui huoneesta ja meni Sljödgatanin puolelta ulos, joka toimi hotellin varauloskäyntinä. Käveli taksiaseman luo ja astui harmaaseen PV 444 Volvo taksiin. Taksi suuntasi matkansa kohti Östermalmia ja Solnaa. Takapenkillä mies otti rennon asennon, ja katseli Tukholman kaupungin maisemia. Kaupunki oli kaunis.

Baskeripäinen nousi kolme kivistä porrasaskelmaa ja asettui suuren poppelipuun taakse, nosti housunkaulustaan ja asetteli pistoolin housun kauluksen alle. Hän silmäisi ympärilleen ja havaitsi kauempana penkillä istumassa kaksi miestä suuren tammipuun alla. Matkaa oli noin satakunta metriä ja näkökulma oli mitä oivallisin hänen kannaltaan. Miehet näyttivät puhuvan vilkkaasti ja toinen viittilöitsi ylös oksiston suuntaan. Molemmilla miehillä näytti olleen tylsän harmaat puvut päällä ja toisella heistä päässään amerikkalaistyylinen stetson.
Baskeripäinen kaivoi repustaan kiikarit, nojasi puunhaarukkaan ja etsi kohteen tähtäimeen. ”Eipä ole muuttunut…hyvin tunnistaa…vanhentunut on, on se, on se”: mutisi hän puoliääneen. Muistellessaan siinä menneisyyttään, tajusi hän selvästi kuinka eletty elämä, vuodet ja vuosikymmenet olivat vierineet ohi kuin varkain. Herkistyneessä mielentilassa hän ajatteli kuinka kaikesta varjeluksesta on kiittäminen Luojaa, rakkaus on maailman kaikkeuden suurin voima nimittäin, jos se on todellista rakkautta. Niin usein rakkauden taakse myös kätkeytyi valhe ja onnettomuus.
Noin vajaan puolen tunnin kuluttua penkillä istuvat miehet nousivat ja lähtivät. He kävelivät verkkaisesti ja puhuivat jotain, näyttivät sitten etääntyessään pienentyvän, pyöristyvän ja tummuvan sitten katosivat polun mutkaan.
Baskeripäinen kuuli takaansa kovaa meteliä, ryhmä koululaisia oli mitä ilmeisimmin luokkaretkellä. Hän säpsähti ryhmän tuloa ja ääntä niin keskittynyt hän oli. Kirosi siinä syyttä suotta lapset ja katui myös heti. Hän siirtyi penkin luokse, jossa miehet olivat olleet. Ei hänen siinä tarvinnut kauaa seisoskella, kun arvasi jo mistä on kyse. Heh, hän naurahti nappasi sivuleikkurit taskustaan ja teki muutamia järjestelyitä. Oikein, oikein on suunniteltu…
Puisto sijaitsi keskeisellä paikalla, keskustaan oli vain parin kilometrin matka, eikä lentokentällekään ollut kuin noin kolmisenkymmentä kilometriä.
Hän ihaili puiston 17th vuosisadan taloja ja upeita vanhoja puita. Kustaa III oli perheineen käynyt kesäisin syömässä täällä ja viettänyt aikaansa arkkitehti Masrelietzin suunnittelemassa paviljongissa, joka oli tietysti sisustettu kustavilaiseen tyyliin. Hagan linnan ohi hän käveli joka oli Ruotsin kuningaskunnan kruununprinssin, tuon tulevan kuninkaan koti. Sitten hän saapui lammen rannalle, otti maasta kiven ja nakkasi sen veteen. Kuului vain pieni loiskahdus ja veteen piirtyi aaltoja jotka lähtivät keskustasta hiljalleen leviämään ja kasvamaan. Pian pinta asettui ja hetken päästä oli veden pinta taas koskemattoman neitseellisen näköinen. Tuntui leikkisältä kävellä täällä missä kuningas oli kävellyt sukkahousuissaan ja suunnitellut ties mitä mutta varmasti päällimmäisenä oli ollut tuo ujous ja saamattomuus vaimonsa suhteen, niin inhimillisiä olivat kuninkaidenkin ajatukset ja murheet lopulta. Itsekin hän hypähti muutaman askeleen, antoi sitten olla.

Rainer Rosenberg heräili hotellissaan rahtusen levottoman yön jälkeen. Hän oli nähnyt unta kesästä 1918, unessa oli kasarmin käytävälle ilmestynyt Oulunkylän suojeluskunnan miehiä vankiparakkiin, jossa hänkin oli. He olivat kehotelleet Oulunkyläläisiä vankeja ilmoittautumaan ja lupailleet vapautumista kuulustelujen jälkeen. Mutta ensin vietäisiin kotipaikalle kuulusteltavaksi. Hän oli piiloutunut sängyn laverin alle ja käskenyt muiden olla hiljaa. Hän pelkäsi mahdollisia yksityisluontoisia kostotoimenpiteitä ja sen tähden ei ilmoittautunut. Pari hassua oli ilmoittautunut ja hän oli kuullut laukaukset melkein heti, kun nämä olivat poistuneet vartijoiden kanssa parakista.

Sitten hän oli herännyt hieman hikisenä, mennyt suihkuun ja mietiskellyt elämän dramatiikkaa ja kuinka sitä saa kokea sellainen, joka uskaltaa elää. Ei tarvitse paljon lisäviihdykkeitä, kun elämään heittäytyy koko olemuksellaan, silloin pelkkä toimettomuuskin maistuu joskus hyvältä, ilman tyhjäntoimittamisesta seuraavaa olemisen ahdistusta. Yleistä, Aatamin ahdistusta hän nimitti ihmiskunnan eksistentiaaliseksi perinnöksi ja syntymälahjaksi, jonka jokainen sai elämältä. Tuollainen ahdistus oli myös eräänlainen kofaktori, toimeenpanija – reaktion käynnistäjä, se pisti ihmisen toimimaan, tai muuten sai tehdä köysikiikun jonkun näreen nokkaan.

Hän mietti vielä kerran päivän tehtävät; hän tapaisi Leonin siellä puistonpenkillä Hagassa. Siinä sovittaisiin tehtävästä. Sitten he lähtisivät Zum Fransiskaaniin jonne Tor saapuisi ja sitten asiat sujuisivat omalla painollaan. Hän puki päällensä harmaat prässihousut ja valkean paidan, jonka hihat hän kääri ylös lähes kyynärtaipeeseen. Solmion hän laittoi löyhästi kaulaansa ja heitti pikkutakkinsa olkapäälleen. Teki pakolliset tarkistuskuviot ja otti tuliaiskassin käteensä, poistui huoneesta ja tarkisti, että ovi oli lukossa. Tarkisti vielä toisen kerran ja kolmannen, tietoisesti, nauroi sitten ja poistui.

Hän meni jalkaisin tapaamispaikalle, hitaasti vetkutellen ja tukholmalais- ilmaa keuhkoihinsa vedellen. Hän katseli tuota ihmeellisen siistiä kaupunkia, josta puuttuivat rähjäiset puliukot ja jonka talojen ulkosivut olivat kuin juuri maalattuja ja ikkunalaudoilla oli runsaasti kukkia. Ihmiset kansankodissa - Svea-mamman sylissä näyttivät hyvinvoivilta ja olivat ystävällisen ja levollisen näköisiä. Ruotsi oli käynyt viimeisen sotansa 1809, jota Suomen sodaksi kutsutaan ja menettänyt silloin suurimman maakuntansa eli Suomen. Suomesta oli tullut suuriruhtinaskunta Venäjän alaisuuteen. Se oli kyllä Suomelle tuonut paljon lisää vapauksia ja itsenäisyyttä. Silti oli paljon ihmisiä jotka olisivat halunneet emämaa Ruotsin yhteyteen, jollei maa 1917 olisi itsenäistynyt. Ahvenanmaalaiset olivat kovasti kaipailleet Svea-mamman kainaloon mutta toisin oli kansainyhteisö päättänyt. Silloin hurjimmat olisivat vaikka asein lähteneet puolustamaan maan oikeuksia. Sotaa ei onneksi tullut. Ruotsi tuo Euroopan entinen suurvalta oli siis elänyt jo puolitoista sataa rauhan vuotta. Vauraus näkyi kaikkialla. Se näkyi myös jotenkin ihmisten flegmaattisuutena ja kapeutumisena, liiallisena luottamuksena, jotain puuttui, kaikki oli kenties liian turvallista ja siksi elämästä oli hävinnyt jännitys, tensio, josta kaikki tapahtumat saivat kuitenkin alkunsa. Ehkä kuitenkin parempi niin ja ainakin hän piti kaupungista ja sen ihmisistä, ei ollut valittamisen aihetta.

Ei kommentteja: