Autiotalo
Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäkylläisen suuren keon. Lato itse oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään. Siinä se oli niiden maailmankaikkeus ja valtakunta, josta puolet kuului sisäpuolelle ja puolet ulkopuolelle. Touhua niillä näytti riittävän, kuhina oli valtava - tärkeänä raahasivat neulasia ja muuta pesään. Niiden touhuja hän joskus katseli ja antoi mielikuvitukselleen tilaa mennä pesään - millainenhan se kuningatar oikein on.

Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ruoholle ja saven -ja mullan sekoitukselle. Aurinko loi punertavaa valoa idässä, puiden takana ja alkoi maalaamaan maisemaa, kirkkaus lisääntyi hetki hetkeltä - laveerasi päivää tulevaksi.

Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli erityisen märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksahteli. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään milloinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi, jonka hän vaivoin jo käsitti. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti. Kaikki...

Noin sadan metrin päässä rapakosta polku yllättäen jakaantui, toinen haara vietti pitkälle peltoaukealle häviten ja kaveten viimein näkyvistä. Me menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja päätyi lopulta kylän yhteiseen venerantaan.

Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yökasteesta raskaana. Pitkät heinät halasivat hyväillä housujen puntit märäksi.

Hänen katseensa tavoitti isän housuja kannattavan remmin ja ja samassa tuli mukana mielleyhtymä ja ikävä muisto. Isä ja äiti olivat riidelleet. Riita ja arvaamaton lyönti, jonka isä löi solkipäällä osui häneen. Itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna.
Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmärtänyt heidän puhettaan, se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. Sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan. Hän oli ollut yksin sen jälkeen pitkään ja puukolla teloittanut pitkiä heiniä, katkaissut niiltä pään.

Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. Oikeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod, faija aina sanoi, että kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen riittipaikka. Paikalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, se sanoi ja sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. Siitä oli sitten meneminen yhä sakenevaan tummanharmaanvihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen, aivan kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. Ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo karannut edemmäs. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme pienen suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. Siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hiljalleen keinutti.
Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vino aita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista - olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuusia. Syvät kuraiset urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivät selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. Uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat jättiläiskuuset, niin niitä kutsuttiin, noita iänikuisia kuusia. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös, nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan, katsovan silmät puoliummessa ja hajamielisen näköisenä valtakuntaansa, metsän ja kuusien muodostamaa valtakuntaa, siinä oli sen elämä, siellä se asui ja hallitsi.

Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, vaikka hän vältteli sitä. Rikkonaisesta akkunasta tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle, lopullisesti peremmälle kaikkein perimpään mustaan nurkkaan, josta ei olisi paluuta koskaan - ikimaailmassa.
Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin.
- ne tapettiin sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. Leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui tutun turvalliselta.

Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaaleanvihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kai olikin niin kuiva. Niiltä kohdin järvi näyttäytyi, vettä, kaisloja ja kauempana usvassa kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa harmaata ja kohisevaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikään kuin kukistui ja loppui