1955
Hän ei ollut tyytynyt elämään säästöliekillä. Kapina, sodat ja seikkailut Lapin kultaerämailla, Amerikkaan lähtö, hän halusi elää enemmän, tietoisena siitä, että elämä oli elämistä varten. Hän antoi hengen puhaltaa lävitsensä. Jos elävä oli antanut hänelle elämän, hänen tehtävänään oli elää kunnes se kerran päättyisi, eikä hän enää tuntisi kasvoillaan vilvoittavaa tuulen henkäystä eikä sielu janoaisi elämän katkeraa kalkkia, ei tuskaa ei iloa. Ehkä oli niin, että elämä oli vain tietyn mittainen sairaus, jonka kuolema parantaisi. Kuka tietää, kuolema olla vois kuin kirkas ja viileä lähde tai suonsilmä, joka pulppuaisi ikuisesta ainiaan ja huuhtoisi ja parantaisi maailman haavat.

Montaa vuotta ei Idi-täti saanut enää uudesta mantereesta nauttia. Hän kuoli Kanadan Ontariossa, liekkien syödessä hänen majatalonsa. Minä en sitä koskaan unhota, sellainen oli herran tahto. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen.

Nyt oli hän ikääntyessään saanut ristikseen melkoiset vatsavaivat ja vihdoin hän sai kerättyä rohkeutensa ja päätti mennä lääkäriin. Oli kesä 1955.

Kipu – teki hänet ärtyisäksi ja perkeleitä ja saatanoita oli lennellyt suupielistä kipujen ollessa voimissaan. Kivut tuntuivat oikealla ylävatsassa ja säteilivät selkään ja kylkikaareen, ne ilmaantuivat yleensä heti tai hetken perästä ruokailun jälkeen. Kohtauksittainen kipu oli kaventanut hänen elämäänsä siinä määrin, että hän oli aikansa sitä kestettyään ja pähkäiltyään päättänyt mennä lääkärin pakeille. Lääkäri oli viisissäkymmenissä oleva vanttera ja punaposkinen mies, jonka päällä roikkui ruttuinen ja hieman tahrainen valkoinen takki. Mies ja takki olivat eriparia. Lääkäri ei edustanut tyypillistä tohtori tyyppiä tärkeine mirreineen mutta hommansa hän tuntui osaavan. Lääkäri oli painellut ja koputellut hänen vatsaansa keltaisilla nikotiinin kyllästämillä sormillaan ja todennut ykskantaan.
- sappi se on mutta täytyy laittaa tutkimuksiin.
Kirjoittanut sitten reseptin ja sanonut:
- hakekaa nämä apteekista, välttäkää rasvaista ja levätkää……käyttekö töissä, tarvitsetteko sairaslomaa, voin kyllä kirjoittaa, onko muuten vielä muita vaivoja, saatteko nukutuksi entä juotteko paljon alkoholia, kannattaisi välttää, meneekö teillä muita lääkkeitä, jos niin mitä?
Näin hän oli kysellyt, sitten hän latasi piippunsa ja vastaanottohuoneeseen levisi miellyttävä piipputupakan tuoksu. Tuoksussa oli jotain karamellimaista, toffeeta tai sellaista, Kiltaa se ei ollut, ehkäpä Clania tai sitten jotain ulkomaan tupakkia. Mukavasti lääkäri tuprautteli paksua savua sieraimistaan ja välillä puhalteli komean ympyrän, sitten taas imaisi, ja piippu päästi hauskan kohinan ja nikotiini kurlasi jossain piipun varren alaosassa. Piippu oli tuollainen suoravartinen jonka koppa oli hieman eteenpäin kallellaan. Polttaminen sopi kuin nyrkki silmään tälle lääkärille, se toi selvästi lisää varmuutta ja arvoa koko hänen niin nukkavieruun olemukseensa ja samalla tuo olemus sai ikään kuin luvan olla juuri sellainen kuin olikin, silti viemättä lääkärin uskottavuutta hänen taitoihinsa, pikemmin toisinpäin. Tosin joku hienohelma olisi varmasti kauhistunut mutta se tuskin olisi arvon tohtoria hetkauttanut suuntaan tai toiseen niin omissa maailmoissa hän eli. Hän piti miehestä.
-Todennäköisesti teillä on sappitulehdus ja mahdollisesti sappikiviä, se täytyy sen tähden tutkia, teidän vatsanne, älkää suotta stressatko pahentaa vain asiaa, otatte rennosti ja, jos joudutte leikkaukseen sappikivien vuoksi niin nykyajan kirurgia on niin edistynyttä, että voitte huoleti jättää henkenne leikkaavan lääkärin käsiin. Tätä lausetta hän ei uskonut itsekään, ei ollut suutarin lapsilla kenkiä, hän oli nimittäin itse viivytellyt umpilisäkkeen leikkausta niin että oli hädin tuskin selvinnyt siitä hätäleikkauksen avulla. Erään uudenvuoden pitkäksi venähtäneen ryyppäämisen jälkeen hänen vatsansa oli kipeytynyt. Kipu oli käynyt lähes sietämättömäksi mutta hän oli selitellyt sen itselleen vain liiallisen alkoholin käytön syyksi vaikka alitajunnassaan tiesikin asian oikean laidan.
Hän jatkoi sitten luontevasti; katsokaa, turhanaikainen hätäileminen ja asian ajatteleminen ei näissä asioissa tuo muassaan mitään hyötynäkökohtia esille teidän kannalta. Kivut ovat osittain hermostollisiakin ja siksi niiden turha ajattelu vain pahentaa asiaa. Näen teistä kyllä, että pääkoppanne on vielä siinä kunnossa, että pystytte hillitsemään itsenne, neurasteenikot ovat asia erikseen, hyvä jumala, jospa tietäisitte.

Kirurgit osaavat hommansa. Ja eihän sitä tiedä vaikka leikkausta ei tarvitsisi tehdäkään, tehän olette vasta menossa tutkimuksiin. Muuten te vaikutatte hyväkuntoiselta mieheltä, siihen hän päätti saarnanansa. No niin näkemiin nyt, me tapaamme vielä. Ja vielä; juokaa mieluummin kirkkaita, jättäkää konjakki, sen hän sanoi hymyässäsuin ja rupesi sitten rustaamaan papereitansa. Mistä hitosta tuo tohtori oli tiennyt, että hän oli konjakki miehiä. Hänen olisi tehnyt mieli vähän jututtaa miestä, katsoa mikä tämän tietomäärä oikeastaan oli. Väittely, lukeneen herran kanssa toi aina pientä lisäväriä elämään. Oppihan siitä jotain ja… jos saisi jostain nykäistyä oikein selkävoiton niin siitä olisi seurauksena hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tämä kertoi jopa hänelle itselleen siitä kateudesta mistä tuollainen ajatus kumpusi. Koulut olivat jääneet kesken ja se oli jättänyt tuon alemmuuden tunteen. Noihin haavoihin hän tarvitsi tuollaista väittelyn tuomaa balsamia, vaikka tiedostikin asian oikean laidan, se oli silti kuin sairaus.
Mistä se tuollainen tulee; kysäisi hän lääkäriltä?
Paha sanoa, perinnöllistä se voi olla ja sitten kasvu-ja kehitysympäristö yleensä ovat myötävaikuttamassa sairauksien syntyyn, vastasi lääkäri puolihuolimattomasti, samalla kuitenkin hänen ilmeitään tarkkaillen.
Lääkärin odotushuoneessa istuskeli tuttu rouva poikansa kanssa. Hän kysäisi, että ollaanko sitä poikaa viemässä tohtorille vai itselläkö on asiaa, kyllä minä kerkiän poikaa vahtia, tokaisi hän.
Poikaa viemässä, on ollut korvat taas niin kipeänä, kun sillä on kuulemma niin kiperät ja kaperat korvakäytävät, että tulehtuvat helposti, niin se tohtori viime kerralla sanoi.
Vai on sellaiset käytävät, ei taida sitten olla helppoa putsata, pitäisiköhän minun tehdä tälle sinun pojallesi sellainen vipuvarsiharja korvien pesua varten. No monenmoisiahan ne korvakäytävät ihmisillä on, tuskin yhtään lie aivan samanlaisia. Kerropa miehellesi terveisiä ja sinä poika paranet kyllä, kunhan et liikoja hermoile. Pääset uimaan ja pelailemaan kavereiden kanssa - rofea ja pollaria. No hei vaan!

Parempikin sanomaan -perkele hän naurahti ollessaan kuulomatkan ulottumattomissa.
Sairaala sijaitsi Helsingin Itäisessä Kaivopuistossa. Siellä hänelle tehtiin sappirakon varjoainekuvaus. Sairaalamiljöö edusti hänelle elämän ja hautuumaan välimaastoa, moni oli sieltä omin jaloin lähtenyt mutta moni sinne myös elämänsä hukannut ja lopulta kuollut joko varsinaiseen tautiin tai epäonnistuneeseen leikkaukseen, johon sitten vain todettaisiin, että ”kuollut hoidon aiheuttamiin komplikaatioihin mutta mitään ei ollut tehtävissä, kaikki voitava tehtiin. Ja vaikkei; olisi tehtykään, niin lääkärit kyllä olivat sen verran kollegiaalisia ettei niitä toistensa virheistä pääsisi syyttelemään. Mitään ei myönnetä ja toisin ei kyetä todistamaan. Sairaalassa viihtyivät myös erilaiset basiliskot ja bakteerit sekä virukset nuo kaikkein häijyimmät pikkunilviäiset, jotka alituiseen kyttäsivät tilaisuutta hyökätä sairaan kimppuun ja teki niiden mieli terveenkin kimppuun käydä, jos vaan tilaisuus tulisi ja tyyppi olisi sopivassa tilassa. Ne viihtyilivät, potilaiden ja hoitohenkilökunnan käsissä, lavuaareissa ja hanoissa, niille kelpasi lymypaikaksi lähes kaikki mahdollinen.

Vanhentunut ruoka oli oikein ihanteellinen paikka niiden sikiämiselle. Ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ne sitten hyökkäisivät jonkun rintataudin heikentämän potilaan kimppuun ja lopulta imisivät tästä loputkin mehut, niin, että jäljellä olisi enää etäisesti tuota alkuperäishahmoa muistuttava kellertävänahkainen luukasa.

Sairaala ja sen pihapiiri oli hänen mielestään yksikertaisesti saastunut ja kaikin puolin kuvottava, puhumattakaan ankeista sisätiloista. Yhtäkkiset parahdukset joita puoliavoimista ovista joskus kuului veti mielen apeaksi niin että, joka sellaisen kuuli ei siitä hevin muutamaan päivään toipunut, vaan tunsi kuoleman istuvan vasemmalla olkapäällään, ja saattoi kuulla, jos tarkkaan kuunteli sen sanovan,
- peremmälle vaan, eihän tässä hätä ole tämän näköinen…juu…tuo kuulemasi ei ollut ainakaan kuolinkorahdus ei sen suuntaistakaan, käykää peremmälle…vaan.
Ja saattaisipa sen jälkeen kuulla ilkikurista hihitystä ja naurua ja haukkuisipa vielä multaruumiiksi ja vesisoikoksi joka kuoleman niin halutessa laihtuisi kilon tai pari viikossa ja lopulta kuihtuisi pois tästä nitisevästä elämästä. Kuolema viihtyi sairaalassa ja sen kolkoilla käytävillä ja huoneissa jossa oli usein kauniita ja tuoksuvia kukkia kuin hautajaisissa. Eritoten sen mielenkiintoa kutittivat leikkaussalit ja poliklinikat johon onnettomuuksien uhrit tuodaan, niissä hän tunsi ikään kuin elävänsä, ne olivat juhlaa arkipäiväisen kroonikko-osasto työn vastapainona tai tylsien vanhainkotien, joissa leijui tympeä ruuan ja eritteiden tuoksu. Hälytysajoneuvon ujellus sai hänet höristelemään korviaan ja kohotti mielialaa, joka joskus tuppasi kääntymään apeaksi lääketieteen kehittäessä yhä uusia parannuskeinoja. Silloin totesi hän; eivät nähneet metsää puilta. Hän olisi eritoten halunnut äänittää savikiekolle hälytyssireenien ujellusta. Tuo ujellus oli kuin äidin tuutulaulu, johon hän helposti nukahti silloin, kun tuli tarve tyydyttää vähäistä unentarvettaan tai oli vapaapäivä, noita vapaapäiviä hän suoraan sanoen inhosi, silloin hän usein löhösi uimarannalla ja toivoi jonkun hukkuvan tai jos tiedossa olivat kilpa-ajot, olivat ne yleensä hänen mieleensä. Erityisesti Eläintarhanajojen kuolemankurvi oli hänen suosikkipaikkojaan mutta siellä ajettiin vain toukokuun toisena sunnuntaina, äitienpäivänä.

Hänelle ihmisen vaellus oli yhtä tuttu kuin kärsimys ja turha pyristely tai unohdus - ei kuolemaa ole - katsellaan vaan telkkaria ja jutellaan mukavia. No tosin sodat olivat vieneet kymmenet miljoonat hautaan ja niin oli ollut aina, melkein alusta saakka - sitten oli tullut tuo Jeesus ja åilannut kaiken antamalla muka mahdollisuuden - uskoi kuka uskoi, Pontius Pilatus muuten uskoi. Sen hän oli nähnyt tuona kolmantenatoista päivänä nisankuuta, jolloin Jeesus oli ollut palatsin sisäpihalla ja kuten tiedetään - antanut lyödä molemmille poskilleen. Ja Juudas tuo onneton oli saanut kolmekymmentä hopearahaansa, hänen ansiostaan, sillä hän oli astunut Juudaksen sieluun ja supissut tämän korviin, kuinka elämme täällä vain kerran ja kuinka mitään muuta ei ole, eikä tule, niin...ja tähän tämä oli pudonnut. Ei siinä auttanut Juudasta kukaan - vaikka Jeesus varsin hyvin kuten Kaikkivaltiaskin tiesi tapahtumat jo entuudeltaan Tutkimattomat ovat herran tiet.

Hänelle kuolemantuojalle erikoisen mielenkiinnon kohteena olivat henkisissä tuskissa itsemurhaa hautovat. Heille kuolema tarjosi auliisti väsymätöntä apuaan muodossa jos toisessa. Heille hänen sydämensä sykki erityistä lämpöä. Väsymättä hän jaksoi maanitella ja kehotella ryhtymään tuumasta toimeen supisten heidän korviinsa, maailman kurjuutta ja elämän epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, ettei mikään kuitenkaan paremmaksi muuttuisi, kaikki huononee, pääset pois tästä kohelluksesta voit jättää koko avaruudessa möllöttävän pallon, kerran se vaan kirpaisee. Ajattele, sanoi hän; surevia omaisia, saisivat maksaa huonosta kohtelusta, tuntea kerrankin mitä on syyllisyys. Sinusta puhuttaisiin komeita ylistyssanoja, sellaisia mitä elävät eivät koskaan saa osakseen. Sinä olet siinä nautiskelijan osassa muut saavat surra ja itkeä tihuuttaa. Ja, jos mahdollista testamenttaa omaisuutesi johonkin turhanpäiväiseen, saavat siten riidellä oikein kunnolla perinnöstä, olla tukkanuottasilla heh.

Näin hän siinä ajatteli ja odotteli lääkärin tuomiota, ja ajattelipa vielä kuolemasta; sillä on ristiässä hihassa. Mutta mulla on värisuora – hertta reeti.

Sappirakko oli tulehtunut, se luki käsin kirjoitetussa lapussa jonka hän oli saanut lääkäriltä; sappirakko täyttyy hyvin varjoaineella. Se on kokonsa, muotonsa ja sijaintinsa puolesta normaali. Sen sisässä todetaan useita kymmeniä herneen kokoisia ja pienempiä konkrementtijä.
RD: Cholelithiasis, niin siinä luki ja lääkärin alekirjoitus, tekstistä ei saanut selvää kuin vaivoin. Tarkkaan tutkiskellen allekirjoittaneen lääkärin nimeksi muotoutui – R.A. Heik..kinen. Kaunis oli muuten tuon kynän piirto ja nimikirjoitus, upeasti kaartuva kynän jälki, selvästi sen erotti kirurgin tekemäksi niin varmaa ja sulavaa koukero oli. Kirurgi olisi varmasti kyennyt vetämään suoran viivankin niin, että se olisi erottunut kaikkien muiden viivoista. Kynän laadullakin oli pieni osuutensa, tuollainen kallis mustekynä viihtyi paremmin lukeneen ihmisen kädessä ja mielellään piirteli koukeroita joista muut eivät saaneet mitään tolkkua. Kynän onneksi, tavallisella duunarilla oli harvoin, jos tuskin koskaan varaa uhrata vähiä markkojaan tuollaiseen turhanpäiväisyyteen. Kynän jälki oli erinomainen ja kunnioitusta lisäsi kirjoituksen vaikeaselkoisuus ja kaiken kruununa tuo kauniisti kaartuva ja paikoin levenevä ja kapeneva viiva teki nimikirjoituksen loppuun upean täysympyrän ja siitä lennokkaan viivan koko nimen ylitse lopusta alkuun.
- leikkaus siitä tulee, siltä ei voi nyt välttyä; oli lääkäri lyhyesti tokaissut kuin puolihuolimattomasti ja antanut samalla tulehduslääkettä ja reseptin kipulääkettä varten.
- aivan totta, oli hän vastannut puoliääneen kuin mistään mitään välittämättä.

Sitten hän taas ajatteli kuinka vihasi sairaalaa ja sen koko miljöötä. Hajut ja värit, asut, varsinkin nuo virttyneet asut roikkuvine sukkineen, joista väliin vilkkui jo tummaksi käynyt sukan pohjapuoli ja sairaalanpotilaat, nuo rintatautiset vanhukset. Ei heissä mitään pahaa ollut, mutta tuo heikkous mikä ihmisessä oli kuvotti häntä. Ja sitten vielä tuo tohtorien ylimielinen asennoituminen ja teatraalinen esiintyminen kaikkine latinankielisine sanoineen, joista toiset eivät saaneet selvää. Kait`se oli niin, että sairaudet puhuivat latinaa, sitä ne tottelivat, olihan latina vanha kulttuurikieli ja lääketieteen peruskieli, toista se olisi ollut diagnosoida vaikka Savon-kielellä. Vuon jo se syvänkäpy lyöp sellasta setsuuria jotta herkiääkö se ihan onnesta pakahtua, tuo verptruutta - ver-ruisku, hakkoo jotakuinkin ku bonkorumpuja takkoova poppamies siellä aahvrikassa, jolla on keitetyt äkkiviärät soitinkepulina, elikkäs reikämakaronit. Täytyy vientää vääräksi eli suoraksi koko suonisto. Piäseepäs taas kulkomaan ver vappaasti piähän ja muuaneki. Itseasiassa hän ei pitänyt murteiden lässytyksestä ja siksi häpesi ajatustaan, koska ei niitä osannut, eikä halunnut kuunnella, sekavaa mölinää oli hänen tyly tuomionsa.

Hän ei halunnut nyt ryhtyä syvällisemmin kysymystä pohtimaan. Tottahan hän tajusi kaiken tuon heikkouden ja avuttomuuden näkemisen herättäneen hänen omat pelkonsa, jonain päivänä hänkin olisi vanha ja kenties joutuisi jakamaan nuo kokemukset. Köpöttelisi pitkin sairaalan käytäviä toisten armoilla, enempää hän ei jaksanut ajatella – sen vielä ajatteli, että itselleen hän oli varannut viimeisen luodin, ei jäisi toisten armoille, ei vaikka mikä olisi. Tuollainen kovuus ja päättäväisyys loivat häneen turvallisuuden tunteen, mitä hän ei halunnut ruveta siinä kyseenalaistamaan. Sitäkin hän siinä ajatteli, että ei senkään takia kyseenalaista tunnetta, koska siitä olisi vaan surauksena asian lisäanalysointia ja hän voisi pian jäädä toiseksi ja lisäksi se aiheuttaisi vain turhaa hermostumista ja turhia kysymyksiä. Toisaikaisista asioista ei kannattanut tehdä liian suurta numeroa, oli muutakin tekemistä. Sairaalan ulkopuolella hän otti lompakon taskustaan ja tarkisti oliko matkalippu tallella. Hän piteli Kansan matkatoimistosta ostamaansa lippua hetken kädessään, lippu oikeutti hyttipaikkaan ja edestakaiseen matkaan S/S Birger Jarlilla, Tukholmaan, se oli maksanut 6400mk. Hän laittoi lipun takaisin lompakkoon, matkalla taskuun käsi törmäsi pienikaliiberiseen aseeseen, väljyys 22. Pitäisi kai tuollekin hommata kotelo, tai mieluummin tehdä itse - tulisi sitten oikeanlainen. Silloin tällöin oli tuo koteloasia noussut mieleen mutta syystä tai toisesta se oli aina jäänyt, ei ollut tullut oikeaa tarvetta, ei ollut tullut ammuttua aikoihin. Tuota hänen ajatellessaan olisi joku joka olisi tarkkaan häntä katsonut huomannut hienoisen kasvojen lihasten pienet nykäykset ja suun joka vetäytyi hiukan viiruksi, tiukemmaksi ja silmien ilme olisi kertonut jotain heräämässä olevasta valppaudesta. Taskuunkin ase oli hyvin mahtunut mutta aina siinä oli ollut pieni pelon liekki perässä, että joku huomaa pullotuksen tai takkia ottaessaan ase olisi kolahtanut kesken kahvikekkereiden lattialle ja kukaties siinä tömähtäessään vielä äimistynyt laukeamaan vahingossa. Siinä olisi sitten selitelty, kuinkas toikin on tuonne mennyt, takintaskuun – lompakkoa mää olin sinne laittamassa mutta pistooli sinne nyt kumminkin sitten on kans menny ja kaikki olisi tuijottaneet silmät porina niin, että vähän ajan kuluttua olisi seissyt siinä kokolailla siivilänä, kyllä se niin läpinäkyvää olisi ollut. Onneksensa niin ei ollut päässyt käymään ja teoreettisenahan hän itsekin asiaa piti. Käytännössä se oli varmaa, siitä piti huolen tuo alituinen tarkistamisen tarve joka oli häneen tarttunut kuin iilimato kesäisestä vesilotista. Sinällään aseessa ei ollut mitään erikoista, siihen oli Huopalahden naimismiehen kirjoittama lupatodistus leimalla varustettuna. Siinä oli tietty myös paikat – nimelle, ammatille ja kotipaikalle ja oli siinä vielä numerokin 12/15 ja kääntöpuolella selostus ampuma-aseista annetusta asetuksesta vuodelta 1933.

Hän otti telineestä Cresent merkkisen polkupyöränsä ja hyräili ääneen suunnatessaan kulkunsa kohti Kruununhaan Kansallis- Osake - Pankkia. Satulan jouset päästelivät merkillisiä kitiseviä äännähdyksiä pyörän kiitäessä mukulakiveyksellä. Ketjujen vinkuna säesti kulkua kuin sopraanolaulaja joka kärsii kurkunpään tulehduksesta tai on unohtunut juomaan raakaa paloviinaa useampana päivänä ja yönä nukkumatta silmäystäkään ja viettänyt vielä epäsiveellistä elämää, sellaista taiteilija elämää. Sellainen elämä oli ilmeisesti kaiken luovuuden ja innoituksen ehtymätön lähde ja eliksiiri ja siksi hän sen tuollaisille ”taidesieluille” soikin. Nuo krapulaiset päähänpistot ja huuruiset kirjailijakännit olivat monen alan taiteen merkkisaavutusten alkulähteitä. Iltaiset viinikarkelot hauskoine hullutuksineen ja alati yllättävät mielenmuutokset hauskanpidosta hullunnauruun ja nuo surkeat itkut jotka olivat säestäneet noiden sieluparkojen kertoessa raastavia kokemuksiaan, rakkaudesta ja elämästä. Ja vielä tuohon poppooseen kuuluivat nuo kriitikot, jotka briljeerasivat kulttuuritiedoillaan. Olipahan hän eräässä kapakassa yhden tunnetun kriitikon kuullut kehuvan itseään juuri briljantiksi, vaikka tuskin oli sellaista kiveä edes päässyt koskettamaan. Näin hänen ajatuksensa pyöri samassa tahdissa polkupyörän kiitäessä kohti Kruununhakaa.

Liiallinen elämöinti ja tunteilu eivät olleet hänen alaansa, hyräily kertoi jo paljon hyvästä mielestä. Miesten tikka mittelöissä saattoi hän tosin päästää ilmoille mojovan paukkupierun, tai tuhnun, ja jos oikein innostui päästi hän pitkän fanfaaripierun, se oli kuin merkki - silloin mutisi muu tikkasakki hyväksyvää ihailua äänessään. No nyt se osas. Ja siitä jo tiesi että tikka komeili keskellä taulua sulat pörhistellen. Tuollainen julkinen kaasuttelu kuului sinne missä raavaat miehet kokoontuivat, näin he toivat tunteitaan julki ja tuolla julkeudella ja karskiudella lunastettiin myös paikka sakissa. Hän oli tässä asiassa vähän niin kuin etulyöntiasemassa vatsatautinsa tähden, ruuat sulivat sen verran huonosti, että ilmaa suolistossa riitti, joten siinä mielessä tuo venttiili kenties pelasti hänet räjähtämästä taivaan tuuliin ja toihan se mukanaan tuulahduksen hyvää mieltä tikkasakkiin. Koskaan ei hän kuitenkaan naisseurassa päästellyt näitä henkiolentoja peräpäästään, vaan oli aina kohtelias ja avulias gentlemanni. Tällaisia hän siinä mietiskeli, silmissään ristiriitaisen välinpitämätön mutta samalla eloisan tarkkaavainen ilme. Ajaminen ei vaatinut suurempaa ponnistelua, pyörä kulki pelkällä ydinjatkeella. Hänellä oli joskus tapana vaipua mietteisiinsä, silloin hän muistutti nukkuvaa koiraa, oli poissaoleva mutta valpas toimintaan oikean impulssin herättäessä hänet noista päiväunelmista. Muisti siinä sitten lääkärin sanat; ” tuhat ja yksi kiveä, leikkaus tästä tulee, leikattava on, ei parane muuten, kivut jatkuvat; vai mitä mieltä potilas on, vaikka ei tämä nyt ole mikään mielipideasia, saatte sitten aikanaan kutsun kotiinne – niin ja siinä on sitten ohjeet miten toimitte, no niin, näkemiin.” Jatkoi siinä sitten polkemistaan suu hyväntahtoisessa virneessä, väisteli vähälukuisia autoja ja jalankulkijoita.

Polkupyörän hän laittoi pankin seinustalle nojaamaan, seisontajalkaa siinä ei ollut, jousi oli mennyt poikki ja hän oli ottanut koko jalan pois.
Pankissa hän vaihtoi noin satatuhatta markkaa kruunuiksi, kurssi oli 69.95. Pankki otti tietysti omat kulunsa ja sitten vielä vientilupa sata markkaa. Pankista hän sai asiaankuuluvan kuitin jossa oli pankin leima ja otsikossa luki; Ulkomaan. Rahaa. Kruunuja siitä tuli nätti pino. Hän katseli rahoja, näpläsi pinkkaa ja vyrryytti sitä korvan juuressa kuin korttipakkaa ja hyräili taas hiljaa.

Kukkakortti

Kortissa oli kuva tytöstä ja kukkaniitystä, soma tyttö siinä piti vasua sylissään ja katseli veikeästi iloisilla silmillään. Kortin taakse hän oli kirjoittanut tyttärelleen; Tehtäväsi hyvin täytä, ilomielin ain. Aikas oikein käytä, kunnollisesti vain.
Ei hän ollut muuta osannut kirjoittaa. Oli niin kovin vaikeaa osoittaa tunteitaan omalle pienelle tyttö lapselleen, siis oikeita tunteita tai tunnetta joka sisältyi tuohon isän rakkauteen. Rakkauteen joka oli niin myötäsyntyistä ja aidosti syvää. Ainoastaan lapsi voisi rakastaa niin vanhempiaan - Jeesus oli ollut oikeassa siinä, että oli kehottanut tulemaan lasten kaltaisiksi. Hänellä oli sydämessään paikka lapselle ja sydämessä liekki jossa paloi rakkauden tuli ja tulessa valo joka oli Jumalan valo joka johdatti ja valaisi hänen sieluaan, tuon hän oli lukenut jostain kristillisestä kirjasesta ja siihen hän oli valmis uskomaan. Aina hän oli halunnut uskoa johonkin, kohtalo oli usein viitoittanut myös hänen kulkuaan ja niin monesta täpärästä tilanteesta hän oli kapinavuosina selvinnyt; kuin ihmeen kaupalla. Hän tiedosti kyllä, että tuossa uskossa oli paljon varmistamisen makua, hän halusi myös taivasosuutensa ja syntien anteeksi anto sopi hänelle hyvin. Syntisäkki, joka hänen selkäänsä rasitti ei ollut kenties niitä keveimpiä. Se ei ollut niissä synneissä tai niiden määrässä vaan pikimmin kuka ja mikä määräsi mikä on syntiä ja mikä ei. Joistain asioista omatunto kolkutti ja tuli paha olo. Kyse oli ehkä pikemminkin laadussa, teot joita joutui tekemään eivät useinkaan yksilön näkökulmasta olleet muuta kuin yksinkertaisesti yritystä selvitä jokapäiväisestä elämästä, puikkelehtimista lakien ja säädösten loputtomassa viidakossa. Ihminen oli rakentanut itselleen virastojen ja laitosten viidakon jota virkamiehet pyörittivät kuin suurta karusellia istuen kukin omassa vaunussaan, päivästä toiseen tajuamatta mitään mitä muut tekevät tai saatikka yhden ihmisen ja yksilön tarpeista.
Synti ja yleinen hallintobyrokratian viha sekoittuivat hänen mielessään yhdeksi vyyhdeksi. Oli yhteiskunnan puolelta syntiä säätää lakeja jotka syrjivät yksilöä ja pakottivat sitten toimimaan oman käden oikeudella. Teot joita joutui usein tekemään ja jotka laki kielsi, eivät olleet syntiä tekijän vaan pikemmin lainlaatijan, yhteiskunnan puolelta, toisin sanoen yleensä ja erikseen olisi ollut syntiä olla tekemättä mitään.
Suomalaiset olivat lainkuuliaista ja perusrehellistä kansaa. Syvälle oli herran pelko tähän kansaan istutettu, sen herran pelon kyllä kaikki isosta kirjastakin osasi, siitä olivat asianomaiset herrat ja heidän tohtorinansa pitäneet huolen. Se kun passasi herroille hyvin; kumarrahan nyt ja pokkuroi, kumarra ja pokkaa, niiaa nätisti tyttö hyvä, niiaa niin, että polvet naksuvat.
Herranpelko oli naamioitu kuuliaisuuden ja kunnollisuuden hyveiden sekä isänmaan ja uskonnon nimiin.
Se oli loistavasti naamioitua propagandaa johon herrat jopa itse vilpittömästi uskoivat kaikessa ylemmyydessään ja lyhytnäköisessä typeryydessään, ja siten oli siis tyhjää täynnä.
Kaikki positiivinen energia meni tuon illuusion – oman tärkeyden ylläpitoon, loputon huoli omasta kuvasta ja siitä saadako tarpeeksi ihailua osakseen ja saako tarpeeksi tunnustusta. Ei tarvinnut olla erityinen matemaatikko, kun jo tajusi tuon itsetärkeyden vaarallisuuden ja tuhovoiman. Se siinä olikin niin vaarallista, ei ollut kovaa kosketuspintaa, eikä millä rasvata energiankäytön pyörät viisauden palvelukseen.

Naamion takana, oli pujopartaisen vihtahousun viinasta punehtuneet kasvot ja jonka päässä olisi törröttänyt parit sarvia. Omahyväiset narsistin kasvot punaisina ja silmät kekäleinä se olisi istunut ja tuijotellut noilla punaisilla mulkosilmillään ja valehdellut niin, että suipot korvat olisivat heiluneet ja viinanhöyryinen kuuma ilma olisi polttanut pärstän karrelle. Sen kalun pää olisi heilunut sen kasvojen edessä sinipunaisena ja suurena. Sieltä nupin takaa se olisi kurkkinut ja lausunut sammaltaen tervehdyksensä; tule, tule, ota ryyppy, ota toinen, ja kolmannelle jalalle kanssa, mikä se on kolmas ilman neljättä ja tätä olisi jatkunut pienen iäisyyden – kunnes se lopulta olisi pieraissut väkevät viinapierut ja lupaillut sitten vielä ummet ja lammet ja alastomat tytöt olisivat siinä ympärillä kekkaloineet ja pyllyilleet. Sitten se olisi alkanut nauramaan pöllönnaurua ja pyörittänyt ja muljautellut silmiään, irvistellyt ja nauranut suu selällään niin, että koko mustunut hammaskalusto olisi näkynyt samoin koko suolisto ja peräaukosta olisi loistanut pieni valonpilkahdus. Olisi sitten sanonut, että muuten hyvä, muuten hyvä, mutta kovin on siloinen otsasi, ei ole liiasta kumartelusta kuhmurohtunut ja kielesikin on niin punakka, että.
Anelisit siinä sitten armoa ja lupailisit yrittää kovemmin kunnioituksen tiellä kulkea, ääni hukkuisi paksuun lemuiseen ilmaan ja lopulta se armahtaisi ja käskisi heittämään kuumaan pätsiin. Heittäkää se kiehumaan se huutaisi niin, että tärykalvot painuisivat kuprulle ja poksahtaisivat rikki kuin pallot.
Ja niin sitten pari apupirua kävellä meuhkaisi paikalle pyöritellen punaisia häntiään kuin apupapit konsanaan. Sitten ne tarraisivat kiinni ja viskaisivat tulikivenkatkuiseen laavaan.

Häntä suututti vähän niin kuin tosissaan ja jatkoi siksi mietteitään. Sitten vielä jotkut yliopistopolot luulivat palvelevansa maataan ja papit siunasivat sotilaat sotaan ja arkkuihin, ja vielä toitottivat voitonsanomaa ja kuinka jumala on meidän puolella ja kuinka vihollinen lyödään viimeiseen mieheen.
Mutta jumalan suunnitelmat olivat taas niin kuin aina, ennalta arvaamattomat, mikä tieto ei kyllä olisi ketään pitänyt yllättää, olihan hän luonut ihmisen kuvakseen joten kokemuksesta ei ainakaan voinut olla puute.
Olisi luullut ainakin teologille olevan Jobin tarinasta selvää, että helppo ei olisi ihmisen osa.
Tuli Jumalalle ja lemmolle väittelyä ja taisivat vielä vetoakin lyödä. Job menetti ensin kaiken ja, kun ei sekään riittänyt. Ei herjennyt uskomasta, niin jumala armahti. Itse vissiin viimein usko aikansa uskoa koeteltuaan, että kyllä kai se nyt tosissaan uskoo, kun on oman henkensäkin valmis antamaan. Ja se yksikin perkeleen partanaama, Freud - analyysinikkari ja narkkari, sitä mieltä hän silloin oli.

Ei, hetkeäkään hän ei kuvitellut, että olisi pystynyt Jumalaa hämäämään. Hän uskoi, että tuo rehellisyys joka hänessä hänen mielestään oli, oli ikään kuin tae uskosta joka oli sitä oikeaa laatua. Hän halveksi ihmisiä jotka kävivät joka sunnuntai jumalanpalveluksessa ja näin ikään kuin tekopyhinä sitten saivat omalletunnolleen rauhan ja lunastivat paikkansa valittujen joukossa. Koto-ja arkielämässä sopi sitten taas muita ilkkua. Viikonloppunahan sitä taas anteeksi saadaan.
Tuo koko purkaus alkoi tympiä häntä, ja huonotuulisuus nosti päätään, enempää ei mielenkiinto ajatukseen riittänyt eikä hän halunnut tulla huonolle tuulelle – ainakaan nyt. Kokemus pelasti hänet tästä, sen verran hän tunsi itseään, että osasi kiertää mielensä karikoita, kuin kunnon kippari, joista jotkut jopa vielä osasivat kulkea tähtien viitoittamaa tietä. Tähtiin oli piirretty hänenkin elämänsä ja kaikkien. Hän osasi mielensä kartan, merimerkit, tähdet ja majakan valo auttoivat kulkemaan ja toimimaan elämän myrskyisillä vesilläkin niin ettei laiva ainakaan vielä ollut uponnut. Hän taputteli povitaskuaan ja samalla tarkisti oliko ase ja lompakko tallella, pysäytti jopa polkupyörän saadakseen kunnon tuntuman. Tallella olivat kuten aina, hän tajusi tuossa piilevän neuroottisuuden mutta antoi asian olla, pikkupojasta asti oli ase ollut mukana vähän niin kuin hengen pitimiksi.

Sitten hänen ajatuksensa karkasi taas sairaalaan ja sen etoviin desinfiointiaineen ja lääkkeiden täyttämiin tiloihin ja siitä ajatus singahti keskitysleireihin ja kaasukammioihin ja ruumiskasoihin.
Hyi hemmetti häntä etoi ja hän joutui oikein niin kuin tosissaan tekemään töitä saadakseen pintaan pyrkivät ajatukset torjutuiksi. Tietoisesti hän ajatteli tulevaa matkaa ja laivan baaria missä hän epäilemättä ottaisi muutaman Meukowin.
Mieliala kääntyi apeasta nousuvoittoiseksi ja kulkuri sai hänen mielessään taas tilaa. Hän oli aina ollut sellainen kulkija, vähän kuin Charlie Chaplin, ei pysynyt aloillaan, tämä tarkoitti kaikkea hänessä, ei pelkästään matkustamista ja seikkailuja vaan koko olemusta, persoonaa. Chapesta hän ei tiennyt sen enempää kuin, että oli katsonut kaikki Chapen elokuvat ja hän oli nauttinut niistä suunnattomasti. Tuo mielleyhtymä hänen ja Chapen välillä tyydytti.
Matkassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, hän tapaisi miehen sovitussa paikassa, he sopisivat asioista ja sillä selvä. Järjestely sopi hänelle mainiosti, hän saisi matkan ja tulisi omalta osaltaan vastaan.

Alus oli rakennettu Finnbodan varustamolla Knackassa – Tukholmassa. Se oli tehnyt neitsyt- matkansa viisikymmentäluvun alussa. Laiva liikennöi Tukholman ja Helsingin välillä. Siinä oli kuusi kantta ja se oli hieman päälle 90-metriä pitkä. Laiva saavutti 15 solmun matkanopeuden höyrymoottorien antaman 3300 hevosvoiman turvin. Se kykeni hotkaisemaan sisuksiinsa erinomaisen määrän matkustajia ja ottamaan vielä uumeniinsa 30 ajoneuvoakin. Laiva oli rakennettu messinkiä ja mahonkia säästämättä. Väriltään se oli puhtaan valkoinen, oikea kaunotar.

Tuollaisia kaunottaria aavat ulapat halusivat hyväillä, välillä lempeästi ja välillä kiihkeästi rutistaen. Mustasukkaisuuttaan sitten äityivät niin kiivaiksi, että ottivat ikiaikaiseen syleilyynsä kaunottaren kaikkine päivineen.

Hän oli hyvissä ajoin saapunut Olympia laituriin, joka oli laivan Helsingin kotilaituri. Ihmisten tarkkailu oli hänestä mielenkiintoista ja rattoisaa ajankulua. Varsinkin iän lisääntyessä oli tuo tarkkailu saanut laveampia piirteitä, se ei ollut enää kauniiden naisten katselua pelkästään, toki täytyi myöntää, että isoimman ajan silmäilyistään hän soi kauniimmalle sukupuolelle. Ylipäätänsä se oli ihmisten seuraamista ja jotenkin samalle tasolle hakeutumista, rentouttavaa touhua se kuitenkin oli. Ei mitään tirkistelyä sanan negatiivisessa merkityksessä. Ehkä se oli jonkinlainen peli, ajankulu, mukava tekeminen, mitä lie ja mitä sen niin väliäkään, ihmiset vain seurailevat toistensa tekemisiä silkkaa uteliaisuuttaan.
Ihmiset matkalaukkuineen, parhaimpiinsa pukeutuneena touhuilivat lähtöä kukin omalla tyylillään. Saattajia oli vilkuttamassa matkustajille. Ilmassa oli lähdön ja odotuksen luomaa tunnelmaa, lähdön ja eron haikeutta, odotusta, jännitystä, tunteita. Milloin saisin suudella noita huulia seuraavan kerran, näkisinkö noita sinisilmiä enää milloinkaan. Rutisteltiin kiivaasti toinen toisensa rintaa vasten ja suukoteltiin, jätettiin hyvästejä ja toivoteltiin hyvää matkaa. Käsi käteen kietoutuneina ja sormet lomittain haaveiltiin, kuka mistäkin.
Joukossa oli myös nukkavierua kulkijaa, jotka menivät ties minne paremman elämän ja leveämmän leivän toivossa. He tuskin välittivät, että heitä tarkkailtiin ja niin toiset vetäytyivätkin sopivan kulmauksen taakse ja nostivat kaulusta pystyyn tai kätkivät kasvonsa tupakkaa pitelevän käden taakse.
Vastapäisellä penkillä istui keskikokoinen mies vaaleassa pikkutakissa ja beigen värisissä housuissa, kengät olivat tyylikkään ruskeat ja sävyyn sekä kokonaisuuteen sopivat. Hänellä oli iso matkalaukku. Sopi hyvin aavistella miehen olevan kauppamatkustaja, hänestä nimittäin huokui tottuneen matkaajan varmuus. Miehen nenässä oli jokin arpi tai halkeama ja se teki hänen muuten miehekkäistä kasvoistaan hieman rivon näköiset. Arpi oli nimittäin keskellä nenää, tai pikemmin halkeama nenän päässä. Muutoin mies oli selvästi matkustanut paljon, se huokui hänen varmasta ja tottuneesta olemuksestaan.
Hän nousi ja meni ulos, sytytti jymysätkän ja tumppasi sen miltei heti, tuskin oli imaissut kuin sauhun tai pari – ei maistunut.
Jotenkin oli sellainen deja`vu tunne, eihän se sinällään ollut ihme, hän oli matkustellut laivalla ennenkin aina Saksan ja Ison-Brittanian kautta Amerikkaan saakka.
Pieniä olivat nämä purtilot valtamerihöyryjen rinnalla mutta kodikkaita ja vähemmän meluisia ja häliseviä. Kaunis oli iltapäivä ja kuulas oli tunnelma, miellyttävä lähdön jännitys täytti mielet. Tuntui mukavalta lähteä niin kuin aina. Tehtävä tietysti kaiversi alitajuntaa mutta niinhän se aina on, se on sitä valmistautumista, puoliksi tehty on melkein niin kuin valmis. Pani vähän miettimään, oli mietittävää. Siinä hän mietti ja punnitsi asioita, antoi sitten olla ja lähti kävelemään kohti tullia ja passintarkastusta.
Käytyään tullimuodollisuudet läpi ja näytettyään pohjoismaisen matkustusasiakirjan, jossa luki hänen nimensä Rainer Rosenberg ja muut tarvittavat tiedot astui hän laivaan.
Joku henkilökunnasta otti hänet vastaan ja neuvoi hytin sijainnin. Hän katseli sitten laivaa kiinnostuneena ja veti nenänsä kautta ilmaa yrittäen näin päästä ikään kuin selvyyteen laivan luonteesta ja ilmapiiristä. Hän tyydyttyi, laiva oli siisti ja suorastansa melko upea. Hänen hyttinsä sijaitsi kolmannella kannella. Viidennellä kannella oli ensimmäisen luokan hytit. Eipä silti olisi hänellä ollut varaa ottaa ensimmäisen luokan hyttikin mutta hän ei halunnut käytännön syistä ja oikeastaan ei jotenkin kehdannutkaan. Piti sitä jonkinlaisena pröystäilynä, ei se sopinut kulkurille. Ja sen verran käytännöllinen ja pihi hän oli, että oli laskenut säästävänsä matkajuomien hinnan helposti hyttihintojen erotuksella. Tai ei hän nyt niin pihikään ollut, entisenä duunarina oli helpompi sopeutua tavallisen rupusakin sekaan, kuin turhan tärkeiden herrojen, jotka eivät päässeet työ asioista irti vapaallaan. Ensitöikseen hän tutki laivan ravintolat ja tax freen, meni kannelle ja katseli kaupunkia.
Suurkirkko loisti upeana ja puhtaana, se oli kyllä yksi kauneimmista kirkoista mitä hän tiesi, noin ulkoapäin ainakin ja olihan sillä toki kotikenttäetu. Sisältä se oli jotensakin kolkko tai siinä ei ollut sitä noin suurelle kirkolle ominaista komeutta joka loi sisäisen jännityksen ja kunnioituksen. Turun tuomiokirkossa oli enemmän tuollaista menneen ajan tunnelmaa, mahtimiesten hautoja ja harmaata paljon hyvää ja pahaa nähnyttä harmaata seinäkiveä. Onneksi kivet älysivät pitää suunsa kiinni, olisi saattanut olla turhan arkaluontoistakin kerrottavaa. Niillä kivillä oli vaikutusvaltaa, ne säteilivät ympärilleen energiaa, vaikka olivat aivan paikallaan, silti niiden ympärillä kävi kova kuhina. Niiden aika oli toinen kuin meidän.
Helsinki oli kaunis mutta pikkukaupunki se oli maailman metropoleihin verrattuna, kovin pieni, onneksi. Pieni ja lämmin, inhimillinen. Häntä huvittivat puheet suurkaupungista ja sen kiireistä, niin kyllä Helsinkikin olisi halunnut suureksi kasvaa tai helsinkiläiset olisivat niin toivoneet. Ei kaupunki itse siitä piitannut, ei halunnut kunniassa rypeä, ei ollut tarvetta, tiesi mikä odotti, jos kovin suureksi kasvaa. Ja olihan ollut olympialaiset, se oli kyllä suuri kunnianosoitus maallemme ja sen pääkaupungille ja urheilevalle suomen kansalle. Ihmisille jotka niin mieluusti halusivat todistaa olemassaolostaan ja oikeutuksestaan olemassaoloon.
Haluttiin viedä suomea maailmankartalle ja jakaa muilekin sitä hyvää ja puhdasta mitä vain meillä, rehellisillä, sisukkailla suomalaisilla oli antaa. Kuuluttaa koko maailmalle, että hoi,
- täällä asuu nelimiljoonainen onnellinen ja tasa-arvoinen kansakunta, ottakaahan mallia. Saatiinhan sentään Coca-Cola kaupunkiin.

Tuolla oikealla loisti Uspenskin katedraali komeine sipuleineen, tuokin toi pienen hymyn kareen hänen huulilleen, ehkäpä niitä oli melkoisempia sipuleita jossain päin maailmaa, kaukana idässä, idän aavoilla aroilla oli suuria kaupunkeja ja suuria sipuleja, vanhoja ja monikerroksisia, viisaita sipuleja ja vieläpä värikkäitä. Sitten hän päätti mennä tutustumaan hyttiinsä ja varaamaan paikan ravintolasta.

Asettauduttuaan hyttiinsä ja laitettuaan vähät tavaransa järjestykseen ja tarkistettuaan muutamaan kertaan, että kaikki oli mukana, tulla tupsahti mieleensä lähteä laivan baariin. Ensin hän kuitenkin venytteli jäseniään hieman, teki muutamia voimisteluliikkeitä ja staattisia tai oikeastaan isometrisiä lihasjännitysharjoituksia, oli niistä lukenut jostain aikakausilehdestä. Olivat kuulemma tehokkaita. Sitten hän otti suunnan laivan viidennelle kannelle.
Laivan keulapuolella sijaitsi cocktail-baari, viidennellä kannella. Ennen baariin siirtymistään hän oli käynyt varaamassa pöydän neljännellä kannella sijaitsevasta ravintolasta. Ensin hän oli ajatellut käydä eväslinjalle ja pysytellä hytin siimeksessä, mutta päätyi kuitenkin hieman… todella hieman asiaa tuumittuaan… suoraan sanoen, ei paljon rahtuakaan, ei siihen tosiaan tarvittu ajatusta eikä tuumailua päätynyt illalliseen laivan ravintolassa. Mistä tuollaisia ajatuksia mieleen edes putoaa. Vatsa oli vaikuttanut ratkaisuun. Vatsa tuntui toimivan nyt erinomaisesti, ilmeisesti lääkityksen ansiosta, ja ehkä matkan, joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Saattoi luopua arkihuolista. Ja miten hän olisi voinut jättää tilaisuuden väliin. Oli hänessä sen verran herkuttelijan vikaa, vaikka kyllä hän pintansakin piti kysymyksen niin vaatiessa, tämä käsitys hänellä ainakin oli omasta luonteenlujuudestaan. Tosiasiassa asia saattoi olla toisinkin, jos hän olisi sitä tarkemmin käynyt analysoimaan, minkä hän tiesi ja siksi jätti sellaiset turhat tuumailut väliin. Suojamuurit piti pitää sopivasti kiinni ja välillä sitten raotella sopivasti.

Baarissa hän nautti kaksi Meukow konjakkia. Hän kostutti sormen konjakkiin ja pyöritti sitten sormea lasin reunaa pitkin niin, että se alkoi ilkeästi vinkua mutta lopetti sitten nopeasti, sillä hän tiesi, että lasi olisi soittanut kohta korkeammalta ja ylittänyt sitten itsensä, särkenyt siinä sitten vain itsensä kohta sirpaleiksi. Mistä sen tietää ehkäpä se olisi ollut hyväkin loppu moiselle mukille. Ja sirpaleidenhan sanotaan tuovan onnea ja sitä hän tulisi tarvitsemaan, sitä hyvää onnea näet. Kuin vaihtelun vuoksi hän tilasi yhden Courvoiserin, poltteli siinä samalla yhden kohtuullisen kokoisen sikarin. Makea, jotenkin sokerinen maku tuntui kielenkärjessä. Sitten hän imaisi poskentäydeltä paksua ja makeaa savua ja puhalsi, ja teki renkaan ja puhalsi siitä pienemmän renkaan läpi, hänelle tuli tuosta mieleen lääkäri, joka oli vastaanotolla poltellut piippua. Kyllä se häneltäkin kävi, ei ollut eilisen teeren poika hänkään, sitten mietti, olisiko pitänyt kääriä jymysätkä, ei sentään olisivat vielä muut pelästyneet, jätkää, jymyjätkää. Sitä paitsi hän ei muutenkaan polttanut kuin poikkeustapauksissa ja ollessaan pienessä hutikassa tai oikeastaan, jos yleensä otti konjakin joka oli hänelle yhtä kuin alkoholi, sillä muihin juomiin hän ei ruokailua lukuun ottamatta yleensä koskenut.
Jaloviina oli asia erikseen, sehän oli konjakilla leikattua paloviinaa ja, jos rahat eivät antaneet myöten, oli tyydyttävä siihen, mutta sitä tapahtui harvoin, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän joi harvoin, käsitys oli tosin kovin subjektiivinen ja erään hyvin läheisen ihmisen mukaan se ei edes pitänyt paikkaansa. Varsinainen humalatila oli hänestä epämiellyttävä olotila, seuraavan päivä krapulasta puhumattakaan. Joskus nuorempana hän oli juonut itsensä humalaan silloin tällöin, jotenkin se kuului asiaan, säilytti kasvonsa muiden edessä. Nyt tuo koko ajatus kasvojen säilyttämisestä tuntui naurettavalta, helvetti, jos joku ei juo niin ei, tai sitten juo sehän on jokaisen oma asia. Hän tilasi vielä yhden Hennesyn kuin kruunuksi ajatuksilleen ja tulevalle merimatkalle. Konjakki oli jalo juoma, sen valmistaminen kesti vuosikausia ja sitten se keräsi viimeiset arominsa tammitynnyreissä, jopa kymmenen tai kymmenien vuosien ajan. Oli jännittävää ajatella, että maa ja siinä olevat mineraalit antoivat viinistä tislatulle konjakille sen oman arominsa, ja että sen pystyi erottamaan kaikista muista konjakeista. Hän ei olisi sellaiseen pystynyt mutta oli ihmisiä, jotka pystyivät erottamaan jopa sen mistä rypäleestä ja miltä alueelta aine oli kotoisin. Laivan tasainen kulku ja moottorien hyrinä rauhoittivat hänen mieltään ja alkoholi eritti ruuansulatusnesteitä niin, että hänelle tuli nälkä.

Mennessään kohti Roslagenia mutisi puoliääneen jotain konjakkien ja viinien luonteista ja miten ne sitten sopivat toisille ja toisille ehkä eivät, oliko se luonne kysymys? Ihmisen vai …
Neljännen kannen ravintola Roslagen täytti vaativankin asiakkaan toiveet. Hetken odotettuaan ravintolan ovensuun sisäpuolella tuli hovimestari ja ohjasi hänet pöytään. Hänen istuuduttuaan ojensi hovimestari A`la Carte listan ja kysyi kohteliaasti maistuisiko herralle aperitiivi.
Kiitos ei, tilaan juomat ateriatilauksen yhteydessä oli hän vastannut. Hän tutki listaa, katsoi alkuruokia ja sivuutti suoraan liharuuat ja siirtyi katselemaan kalaruokia – ja katsoi vielä jälkiruokapuolta ja teki valintansa nopeasti, nopeasti muttei liian nopeasti, olisi voinut nopeamminkin tehdä mutta ei kehdannut ja toisaalta niin hieno hän ei ollut, että olisi osannut tehdä pitkään valintaa ja vaivata hovia kyselemällä jos jotakin. Vaikka hän oli kohtuullisen tottunut ravintolassa kävijä ja matkailija, silti hän tunsi olevansa jotenkin vaivautunut palvelutilanteessa.
Alkupalaksi hän ajatteli syödä Homard froid sauce eufs poche`s kera. Hän yritti mutta ei kyennyt haraamaan vastaan - halulleen olla tilaamatta vielä annosta poisson froid en gelèe. Kiusauksia piti olla, ne olivat elämän suola ja niissä punnittiin miehen tahto ja selkäranka. Ja mikäpäs siinä kerranhan sitä taas reissun päällä oltiin. Pääruuaksi hän ajatteli tilata ensin kalaa Orly mutta tekikin viimehetkellä käännöksen ja tilasi filets de poisson grand-duc. Kalanseläke Grand - duc, jossa oli hyvin ohuita siivuja multasientä. Jälkiruuaksi hän ajatteli tilata palan Charlotte bavarouis kakkua ja sitten päälle vielä hyvät kahvit ja Courvoiserit mutta kotvan emmittyään tilasikin compote de pommes creme chantily` ja crepes à confiture. Hän huomasi olevansa hieman huppelissa sen verran luontevasti kaikki sujui.
Tarjoilija kysyi ottaisiko hän aperitiivin ja mitä saisi olla ruokajuomaksi. Hän vastasi; niin kuin jo sanoin, mielipiteeni ei ole muuttunut aperitiivin suhteen – siis – ei kiitos, ja ruokajuomaksi riittää kaksi pulloa kivennäisvettä – ei sitä ruotsalaista. Vichyä – Hartwallin Vichyä. Hän muutti sitten mielensä ja sanoi; voittehan pääruuan alkuun tuoda Skånelaista akvaviittia mutta yksi riittää ja lopuksi kahvin kanssa Courvoiser…niin no tuokaa nyt sitten yksi Vichy ja yksi Ramlösa, tasapuolisuuden nimissä. Häntä alkoi itseäänkin hymyilyttää tuo päättämättömyys juomien suhteen, se meni nousu päihtymyksen piikkiin. Tarjoilija soi hänelle pienen hymyn ja poistui tilauksen kanssa. Oliko se ollut tarjoilijasta hauskaa, tuskin, hänenlaisensa nainen tuossa ammatissa sai kuulla varmasti mitä erilaisimpia sutkauksia ja itseään hän ei pitänyt millään muotoa minään naistennaurattajana, päinvastoin, rakkaus oli vakava asia, rakkaus ja nainen, ja nainen oli osa rakkautta. Hän piti siinä suhteessa itseään normaalina, osasi tuntea rakkautta ja käydä töissä: tämähän oli sen partanaama Freudin lavea määritelmä normaalista, ajatukseen oli helppo yhtyä.

Samaan pöytään tuli pariskunta, noin nelissäkymmenissä, nainen hoikka ja siro, kasvot kauniit. Naisen kasvoja olisi katsellut mielellään kuten naista kokonaisuudessaankin. Mutta hänen miehensä joka istuutui häntä vastapäätä kasvoillaan ihmeellinen onnen ja riemun ilme, kuvotti häntä. Hänestä tuli jotenkin mieleen kuunaama tai idiootti tai molemmat. Vastenmielisyys. Ehkäpä mustasukkaisuus siitä, että tuolla miehellä oli mahdollisuus pidellä tuota naista, pisti hänet ajattelemaan niin. Hän tervehti heitä kohteliaasti ja jatkoi ruokailuaan. Vastapäinen mies yritti aluksi saada juttua aikaan mutta todettuaan työnsä turhaksi, luovutti ja keskittyi ruokailuun. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut olla kiinnostunut kanssamatkustajistaan niin paljon, että olisi antautunut sosiaalisen rupatteluun, ainakaan tuollaisen onnen Oinosen kanssa. Hän oli päättänyt jo matkan alussa, että ei solmisi mitään kontaktia kehenkään matkan aikana. Jollei tämä olisi nuori kaunis ruotsitar ja silloinkaan ei tarvitsisi puhua, naida vaan niin, että saisi keräillä hytin seinästä sinne lennelleitä irronneita punaisia varpaankynsiä, mutta se pelko oli turha.

Hän tunsi olonsa rauhalliseksi, eikä olisi millään suonut tuon rauhan rikkoutuvan. Tanssit ja muut riennot saisivat jäädä sikseen. Itse asiassa tanssi ja kaikki tuo hömppä oli hänestä yhdentekevää. Oli hänkin nuorempana käynyt tansseissa, friiduja iskemässä. Joskus oli onnistunut, joskus oli tullut vedettyä vesiperä. Niinpä niin.

Ateriointi sujui ilman kummallisempia episodeja, ruoka oli ollut exellent. Se oli ollut ehkä parempaa ja juuri hänen makuunsa, tuskin enempää olisi voinut vaatia, tuskin. Juomat olivat niin kuin pitikin, konjakki olisi voitu tarjoilla toki suuremmasta aromilasista, mutta nämä pikku yksityiskohdat eivät liiemmin häntä häirinneet. Pikkutarkka viilaaja olisi kyllä sanomista löytänyt. Tällaisia ihmisiä hän oli tavannut Helsingin Stockmannin tavaratalossa, hän kutsui heitä pers`reijiksi ja teki sen kernaasti ja halveksien ja maisteli tuota sanaa vielä suussaan pers`reikä, aivan juuri sellaisia he olivat, nuo töykeät mitään tietämättömät nousukkaat, kiipijät ja parasiitit.. Nimitys johtui noiden hienostorouvien suun ympärille muodostuneista rypyistä jotka muistuttivat anusaukkoa, mitä suurimassa määrin vain karvat puuttuivat - jaa ja nekin kyllä ylähuulesta tosin joskus löytyivät. Hummeri sai häneltä täyden kympin. Kokonaisuus ratkaisee ja se oli kahdeksan ja puolen arvoinen, siis kiitettävä. Tarjoilija toi laskun, hän laittoi rahat pöydälle ja nosti tuhkakupin painoksi seteleille – ikään kuin ne olisivat muuten joutuneet tuulen viemäksi, samalla hän mulkaisi vastapäistä miestä aivan kuin varoitukseksi ja iski naiselle silmää. Toden totta, hän sai vinkin takaisin, tuosta hyvästä nainen sai täydet arvosanat. Tippiäkin tarjoilijalle jäi paremman puoleisesti. Noustuaan hän pyyhkäisi suunsa ja suunnisti hyttiään kohti, päätti kuitenkin mennä laivan Tax Free myymälään, joka sijaitsi samalla kannella laivan peräosassa. Ennen poistumistaan hän vilkaisi vielä taakseen ja katsoi, kun tarjoilijatar poistui lanteet keinuen, hame oli niin piukka, että pakarat erottuivat selvästi, hän tunsi pientä kutinaa nivusissaan. Sitten hän kokosi itsensä ja suunnisti myymälään. Ei ollut suuren suuria hänen ostoksensa, yksi bensakäyttöinen matkamuistosytytin. Sitten hän laskeutui kolmannelle kannelle ja suunnisti hyttiinsä. Hytin ovella, ennen sisään menoa, vaistonvaraisesti pää teki käännökset ja silmät liikkuivat. Käytävä ammotti tyhjyyttään molempiin suuntiin.
Hytin numero oli 211. Puvun takin hän laittoi henkariin ja poikkipuulle laskosti housut, valkoinen paita siististi päällimmäiseksi ja kravatti siihen päälle. Sukat hän laittoi lavuaariin, hieroi niihin vähän saippuaa ja laski vettä päälle, purskutti muutaman kerran. Mukanaan hänellä oli vara-alusvaatekerta ja parit sukkaparit, puhdas valkoinen paita, varakravatti, kaulaliina, hattu ja ohuet nahkakäsineet ja pesuvälineet, eikä sitten paljon muuta, jotain pientä tarviketta ja tilpehööriä, jos sattuisi tarvitsemaan. Pestyään ja vaatteet saatettuaan ojennukseen hän kävi makaamaan vuoteelle ja pyöritteli käsissään juuri ostamaansa sytytintä. Käänteli sitä kädessään ja tutki, samalla rentoutuen.
Sytytin oli siro metallin kiiltävä ja sen keskiosa oli röpelöä, kuin kultaisia laineita, takana siinä luki Sverige-Finland, pohjassa oli kaksi ruuvia, toinen kiviä ja toinen sytytinbensaa varten, etupuolella komeili laiva valkoisena takanaan sininen taivas ja alla tummansinisenä kultaisia laineita läikehtivä meri – siinä valkoinen laiva kynti uljaan näköisenä ulapalla. Kuvan yläpuolella oli vielä teksti, S/S Birger Jarl. Laiva oli nimetty tuon Tukholman kaupungin perustajan mukaan. Sytytin oli kaunis, hieman naisellinen ja hän aikoikin antaa sen lahjaksi rakkaalleen, vaikka käyttäisi sitä nyt matkalla. Ei hän siitä pahastuisi, heidän rakkautensa oli kestänyt ja tulisi kestämään hamaan hautaan saakka, niin kuin hän oli papille luvannut. Papille tehdyllä lupauksella ei ollut mitään merkitystä hänelle sinänsä. Hän piti omalle sydämelleen annetun lupauksen.
Siinä hän vielä ajatteli, että minkälaisia lurjuksia papit oikeastaan olivat ja kuinka naurettavia kaapuineen, rituaaleineen ja tötsineen joita päässään kantoivat. Se oli kuitenkin sellainen asia tuo pappiasia, jonka hän hyväksyi, jollei joku nyt siitä vasiten alkanut väittelemään.
Ihminen oli ammoisista ajoista uskonut johonkin, ei kait kestänyt muuten elämän totuutta ja kovuutta ja hyvä niin, jos usko helpotti. Itse hän oli taipuvainen uskomaan parapsykologiaan, selvänäköön – hänelläkin oli usein tuollaisia ennakkoaavistuksia ja olipahan hän jotain joskus nähnytkin, kuten lukija hyvin tietää.

Ne näyt saivat olla hänen yksityis - omaisuuttaan. Teosofiset teokset olivat hänen mielenkiintonsa kohteena, hän oli aloittanut lukemalla ms. Besantin, Aikain Viisaus ja Ihminen ja Hänen Ruumiinsa. Noista kirjoista hän oli saanut jonkinmoisen kuvan teosofiasta. Hän uskoi, että tuollaiset korkeammat kyvyt olivat kaikkien saavutettavissa ja tulisivat olemaan joskus koko ihmiskunnan perintönä ja pelastuksena.
Selvänäkö oli hänelle miltei samanlainen kyky kuin näkeminen tai kuuleminen.
Eetterin nopeiden värähtelyjen joukossa on pieni ryhmä johon verkkokalvo kykenee vastaamaan ja ihminen aistii tämän valona, samoin korvan rumpukalvo kykenee vastaamaan erääseen hyvin pieneen määrään verrattain hitaita värähtelyjä. Niin hitaita, että ne voivat liikuttaa jopa meitä ympäröivää ilmaa. Tässä oli kysymys kyvyistä ja siitä mille herkkyydelle olimme virittäytyneet.
Jotkut aistivat asioita mitä taas toiset ovat täysin kyvyttömiä huomaamaan.

Valitettavasti nykyinen tiede ja maailma ja siihen liittyvä hamstraaminen ja ahne rahan himo latistaa henkisiä kykyjä. Ihmiset ovat eksyneet tieltä tai menneet liian laveaa tietä. Asia oli hänen mielestään täysin ymmärrettävä. Kehityksen kulku tiettyyn suuntaan on ollut niin kova, ettei ihminen ole siihen kyennyt mukautumaan. Niin kuin nyt esimerkiksi nopeudet, jotkut autot saattoivat helposti yltää 100km tuntinopeuteen ja ylikin. Ihmisen perimä oli kehittynyt hitaasti, ei se noin vain sopeutunut tuollaiseen vauhtiin, kehitykseen oli mennyt tuhansia, kymmeniätuhansia vuosia. Tieto ja kokemus jota oli kertynyt vuosituhansien aikana, romutettiin mistään piittaamatta. Lääketiede ei enää keskittynyt ihmiseen kokonaisuutena ja siinä samassa se oli romuttanut lähes kokonaan vanhan tieteenalan – kansanlääkityksen, ei nähnyt siinä olevia voimavaroja.

Jos, jotain ei voinut tutkimuksella osoittaa, sitä ei ollut olemassa. Skeptikot olivat hänestä onnetonta ja säälittävää porukkaa. Uskottomia uskovaisia - suorastaan ääliöitä, mutta kai se heistä oli kivaa.

Oli oikein tällaisten epäilijöiden kerhoja ja yhteen liittymiä, missä naureskeltiin ja pilkattiin kaikkea sitä mitä meidän aisteillamme ei voinut havaita. Eivät käsittäneet, että meidän aistimme olivat meidän, meille tähän maailmaan luodut, tähän maailmaan ja tähän ajan suureeseen, muuten maailmamme olisi mennyt pirstaleiksi. Sen tähden Jumalaa ei voinut kukaan nähdä, koska hän oli kaikkialla ja kaikessa kaiken aikaa, oli ollut ja on oleva. Miten siihen ihmisen muutamalla vajavaisella aistilla olisi pystynyt. Mutta, jos oli herkkänä ja sielu avoinna, malttoi mielensä ja nöyrtyi ja odotti vaan, saattoi joskus tuntea taian, tuntea tuon salaperäisen voiman ja aistia tulevaa – tulevaa ja mennyttä - tulevaa. Tahtoperäisesti, ja tahdottomasti, ne vaan yhtäkkiä tulivat - aavistukset ja tunteet, ei sitä tiennyt mistä ne tulivat sellaiset ennakko ilmoitukset. Sellaisia ihmisiä hän kadehti, joilla tämä herkkyys olla virittäytyneenä oikealle taajuudelle ja jotka sitä kykenivät toiselle vastaanottavaiselle sielulle opettamaan.

Ihmisen kateus toisen ihmisen maalliseen menestykseen oli jo kauan saanut alkeellisuudessaan tuomionsa hänen mielessään. Mielellään nämä kadehdittavaksi itseään luulevat haukkuivat muita kateellisiksi. Olette vain kateellisia, tekisitte itse töitä ja raataisitte, perkele tässä joutuu elättämään kaikki saatanan pummitkin.” Hän ajatteli, että syyllisyys tästä ylenpalttisesta hamstraamisesta ja varojen keruusta oli kaventanut näiden ihmisten elämän niin, että syyllisyydentunnoissaan heidän oli jaettava syyllisyytensä muiden kanssa. Nämä ihmiset olivat myyneet sielunsa lemmolle ja edustivat sitä kaikkein säälittävintä ihmistä. Hänestä oli alkanut tuntua, että jotain tapahtuisi, sitten hän vaipui uneen vaatteet päällä.

Uni
Myönnetään lupa Richard Ekholmille
vapaata kulkua varten Oulunkylän ja Helsingin välisellä rautatiellä.
OULUNKULÄ 9.1.18
KOTTBYN punaisen kaartin ESIKUNTA
Richard katseli kulkulupaa. Asemalla oli aseistautuneita miehiä punaiset nauhat käsivarressaan tai sitten nauhat menivät olan yli ja tulivat kainalon alta. Punaisia oli kerääntynyt asemalle muutaman kymmenen miehen joukko. Sotilaallisen näköinen punapäällikkö lähestyi häntä ja kysyi?
- Onko teillä asetta ?
- On Browning 7.65.
- Miksi teillä ei ole punaista käsivarsinauhaa. Esikunnasta on tullut määräys, kaikkien, siis teidänkin on liityttävä kaartiin. Nyt heti. Kai te sen käsitätte, tulette tänne kuin joku rosvopäällikkö ilman nauhaa tai tunnusta, teidät voitaisiin ampua vihollisena.
Richard aikoi pelata aikaa ja katsoi paremmaksi suostua, koska ei halunnut joutua vainon kohteeksi tai sala-ampujan yllättämäksi. Hän tiesi, että sellaistakin oli sattunut.
- Mihin te muuten olette matkalla.
- En oikeastaan erityisemmin mihinkään. Olen matkalla kotiini, vanhempieni luokse. Heillä on talo Oulunkylän läntisellä huvila-alueella. Olin koko kesän purjehduskauden töissä kalasumpussa, kerättiin Itäisen Helsingin kalastajien saaliit yhteen ja kuljetettiin ne sitten Kauppatorille myytäväksi ja nyt olen menossa vanhempiani tapaamaan. Se ei nyt oikein luonnistu, meinaan se kalastaminen tähän aikaan vuodesta.
- Vai oikein talo ja huvila-alueella ja ei kalastus luonnistu, kuulkaahan minä te minua oikein pidätte? Kuulkaahan - te menette nyt kaartin esikunnan sihteerin matkaan, hän antaa teille punaisen nauhan, jonka te laitatte käsivarteenne, sen jälkeen ja siksikin, että teillä on tuo ase, menette neljän miehen partioon, jonka johtajana toimitte te. Teette kotitarkastuksen Grippen nimisen perheen luona. Heidän poikansa on porvari ja valkoperkele. Jos ja kun saatte hänet kiinni, tuotte hänet viivyttelemättä esikuntaan tai… toimitte tilanteen mukaan. Käsitättekö te tehtävän – täysin? Omituisinta oli, että puhuttelija tunsi hänet kyllä ja oli nyt kuin ei tuntisikaan. Hän aavisteli veljensä etukäteen suunnitelleen kohtaamisen ja järjestäneen tapahtumien kulkua ennalta. No näytellään nyt sitten, hän ajatteli. Tuo punapäällikkö tiesi kyllä hänet taitavaksi aseenkäsittelijäksi mutta mitä hittoa tämä nyt oli. - kyllä käsitän. Sitten punapäällikkö huusi hänen peräänsä, paskat te missään kalasumpussa ole olleet, perkele, vasta pojankoltiainen mutta tarvitsen teitä, pääsette hommiin.
Gripenien poikaa ei talosta löytynyt eikä muutakaan erikoista. Miehet joita johtamaan hänet oli määrätty; alkoivat vaatia, että isä Grippen oli vietävä kaartin esikuntaan kuulusteluja varten. Hän näki kuinka hopea esineitä hävisi miesten ahnaiden takkien syövereihin. Pienen kinastelun jälkeen päätettiin, että isä Grippen lähtisi esikuntaan. Hänelle ja hänen vaimolleen luvattiin, että he pääsevät pian takaisin, korkeintaan pari tuntia vie. Jo pari kilometriä Grippenien talosta rupesivat miehet vaatimaan, että ukko on ammuttava. Eräs heistä oli ollut mukana ampumassa jotakuta talollista ja päässyt tappamisen ja pikkurosvoilun makuun. Richard ei halunnut moiseen rikokseen ryhtyä ja sanoikin, että pääesikunnasta oli tullut määräys jossa kiellettiin kaikki tappamiset ja murhaamiset. Hän lupasi ilmoittaa asiasta eteenpäin, jos ukolle tapahtuisi jotain. Silloin yksi miehistä huusi!
- Saatana sä tapat ite ton porvarikäppyrän, perkele. Sitten huutaja tarrasi vanhusta käsipuolesta ja alkoi retuuttaa tätä metsään. He kaatuivat tietä reunustavaan ojaan, Grippen löi silmäkulmansa niin, että veri alkoi siitä norona juosta poskipäälle ja tippui kuuraiselle ojanpenkereelle.
- Kohta näät kun hurme virtaa, saatanan verenimijä; mies uhosi. Richard aikoi huutaa jotain mutta samassa hänen ohimolleen työnnettiin kylmä metallinen kiväärin piippu.
-Sä kuulit kyllä, perkele, nyt sä meet ja tapat ton äijän sillä Sun pistoolilla, tai mää ammun sut ton äijän kanssa samaan kasaan kuin koiran; sanoi hänen takanaan seissyt mies.
Miehet tähtäilivät häntä kiväärit tanassa ja tuima ilme kasvoillaan.
-Mee nyt ja tapa!
Hämmästyneenä hän huomasi siinä seisovan hänen Valdemar veljensä omituinen vahamainen hymy kasvoillaan ja kehottavan.
- Mee ja tapa se veljes mieliksi, kerran se vaan kirpaisee – tee nyt veljellesi mieliksi, meet ja ammut sen.
Richard meni kuin huumaantuneeksi, pää tuntui paksulta ja ohimoissa tykytti ja metsänreuna eli ja keinui. Hän hyppäsi ojan yli. Isä Grippen oli sidottu punaisella nauhalla puuhun kädet selän taakse, pää oli painuksissa ja veren ja kuolan tahrimasta suusta kuului voihketta. Kyyneliin sekoittunut veri tahrasi vaatteet ja tippui valkealle maalle. Siihen taakse oli ilmestynyt Mr. Seed, äiti ja isä ja muitakin ihmisiä, hämillään hän otti taskustaan Browningin, asetti piipun tuon vanhuksen otsalle – katsoi yleisöön vielä kuin toivoen esityksen päättyvän ja kuulevan armeliaat aplodit mutta kaikki huusivat silmät pelkkinä suurina ja punamustina tulisina kekäleinä – tapa, tapa, tapa, ja hän katsoi kuin ulkopuolisena kuinka sormi koukistui ja veti liipaisimesta, iskuri nousi…ja naks, kuului voimakas jymähdys ja luoti lävisti otsan ja meni takaraivosta ulos ja puun takana veri suihkusi ja pisaroi valkealle maalle. Saatana sataa verta joku huusi. Kaikki kirkuivat yhteen ääneen ja hän tunnisti päänsä halkeavan. Hänen sielunsa oli synkempi kuin pimein yö ja eletty elämä muuttui tuhkaksi. Äiti ja isä huusivat kilvan, hyvä poika, hyvä. Jostain kauempaa pimeästä usvasta liukui hautausmaa kohti, se tuli lähemmäksi, haudoista ojenteli luisia käsiä ja pääkalloja jotka nauroivat musta suuaukot levällään, murhaajaan, murhaajaapa, murlehekaljaa, mullekaljaa, mulle kaljaa kanssa, Hän säpsähti hereille, jossain hytin oven takana joku huusi; mulle kaljaa kanssa, anteeksi saisinko olutta kultaseni hah. Sitten äänet loittonivat ja hytin ovi kolahti, kuului naisen naurua.

Lauri Enqvist ja Johannes Mäki

Pojat seisoivat laivan kannella parhaat päällään ja se ei ollut paljon. He kuiskivat hiljaa toisilleen ja väliin katselivat ulapalle.
Late oli kahdenkymmenen ja Jussi yhdeksäntoista. He olivat päättäneet lähteä leveämmän leivän perässä ruotsiin. Johannes Mäki oli pientilallisen poika, vajaat kuusitoista hehtaaria maata, joista kymmenen savipeltoa. Oli tullut isän kanssa riitaa ja tämä oli laittanut pitkin maantietä. Se oli silloin kirpaissut aika kovasti mutta nyt hän jo haistatteli asialle pitkät. Lauri Enqvist oli taas talollisen hulttiopoika, joka mieelummin lähti maailmalle kuin jäisi peräkylään ja jättäisi elämänsä elämättä, eikä hän mitään torpan Maijaa halunnut ruveta raitille saattelemaan. Pojat olivat yksissä tuumin muuttaneet Helsinkiin. Hyvähän heillä oli ajatus ollut, etsiä työtä ja sitten avioitua ja perustaa perhe. Kaupunki ei vaan halunnut pojille parastaan tarjota ja kaverukset olivat joutuneet huonoon seuraan. Eivät he stadilaisten jengeihin päässeet, ei. Olivat asemanseutuvilla pyörineet muiden työttömien kanssa ja juopotelleet. Satunnaisesti he olivat tulleet ryöstellyiksi joitain humalaisia ja vieneet muutamia käsilaukkuja. Tyttöjä heillä ei pahemmin ollut. Asuttu oli sukulaisimmeisen kämpillä, kaikki oli jotenkin niin irrallista.
Olivat ennen laivaan tuloaan ryypänneet, ja nyt laivassa oli matkakassa oli huvennut olemattomiin, rahat valuneet turhuuden markkinoille. Sitten he olivat illan hämärtyessä päättäneet yhteistuumin mennä katsomaan ryöstöaikeissa sopivaa uhria. Polttelivat muina miehinä pikkusikareita ja hämmästelivät suuntiinsa, etsien sopivaa uhria. Lieksan poikia maailmalla.
Herääminen

Kesti kotvan aikaa ennen kuin hän sai ravistelluksi itsensä hereille. Silloin tällöin hän näki painajaisia mutta kummalliseen paikkaan tämä nyt oli tullut. Vaikka eiväthän unet kyselleet aikaa eivätkä paikkaa, ne elivät omaa itsenäistä ja omalla tavalla todellista elämäänsä kuin parasiitit kasvissa. Olivatko ne osa kokonaisvaltaista ihmistä vai erillistä omaa elämäänsä eläviä - ei, ne olivat lähisukulaisia - niin kuolema ja uni olivat lähisukulaisia. Sielläkin nukkui hän joka elämässä oli...hmm. Kuolleen ihmisen me sanomme nukahtaneen. Uni on koulu kuolemaa varten, joka ilta nukahdat ja kuolet, nukahdat ja kuolet. Oppii nukahtamaan ja kuolemaan, ei se sen vaikeampaa voi olla. Hän hengitti sisään ja sanoi; ”sinun käsiisi ” ja hengitti ulos ja sanoi; ” annan henkeni”. ”Oi yö, oi yö, tyttäreni yö.” Hän huomasi miettivänsä, oliko unennäkö yleensä tervejärkistä puuhaa. Unessa niin kuin hän oli ajatellut, kuollaan ja taas herätään elämään. Oliko silloin unennäössä varaa yhteenkään väärään liikkeeseen? Oliko se tie tai ovi toiseen huomioon.

Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyhkeen kulmalla, siitä hänen mieleensä tuli mummi. Tämä oli pessyt hänen ollessaan pieni kostutetulla pyyhkeellä lasten kasvot. Hän muisti elävästi sen erikoisen hajun joka vetisestä pyyhkeestä oli jäänyt. Mielenkiintoiset unimietteet hän päätti säästää, nyt piti saada raitista ilmaa.

Hän ajatteli mennä haukkaamaan happea laivan kannelle. Vetäisi ehkä yhden jymysätkän tai sitten vain nauttisi raikkaasta meri-ilmasta. Hän tuli siihen tulokseen, että oli juonut sen verran vähän ja tullut vain pikkuhuppeliin ja niin krapula oli yllättänyt, hissuttanut uniin. Niin sen täytyi olla, juomisen kanssa piti olla tarkkana, ei voinut juoda kuin vähän tai siten reilusti känniin saakka. Ei ollut mitään välimuotoja – välitilahumalatiloja oli vain lasillinen tai kaksi tai sitten vaihde kolmoselle ja täysi rähinä päälle. Tällä matkalla hän ei joisi enää mitään. Mr. Lorenz olisi poikkeus. Hänen kanssaan oli juotava, muu ei tullut kysymykseen ja sekin vaati omat pikku järjestelynsä. Mr. Lorenz oli vaativa juomiensa suhteen, tietyllä tavalla. Olihan tässä kysymys nyt hieman toisenlaisesta… Hän puki vaatteet yllensä ja kaivoi kapsäkistä sinisen kaulaliinan jossa oli punaisia salmiakkikuvioita ja veti nahkahanskat käteensä. Katse kiersi hytin, tarkisti. Käsi koplasi taskut, kaikki oli niin kuin pitikin. Hän avasi hytin oven. Katsoi käytävän molempiin suuntiin ja kuulosteli. Jostain kuului jotain, voihkinaa tai jotain epämääräistä. Kolaus - voihkaisu. Hän terästi kuuloaan, pari hyttiä eteenpäin siis keulasta taaksepäin oikealla hänen hytistään… kuului jotain. Hän käveli oven taakse ja kuunteli. Silloin hän tiesi mitä ja mistä äänet tulivat. Pariskunta joka oli melunnut käytävällä ja näin herättänyt hänet.
Nyt se kuului selvästi – ah, ah, aah, ja vuode kolahteli työntöjen tahtiin. hän ei jäänyt kuuntelemaan enempää, vaikka olisi itsekin mieluusti uittanut kapulaansa noissa liemissä ja juuri siksi ei jäänyt enempiä kuuntelemaan ja itseään kiusaamaan, niin masokisti hän ei sentään ollut.

Lämmin tuuli tuli kovaa vastaan mutta tuntui lempeältä, yö oli sinisen musta, laivan valot heijastuivat tummana läikehtivään veteen. Ilma tuntui paksulta ja lämpimältä jostain leyhähti hänen nenäänsä pikkusikarin tuoksu. Se tuntui vain häivähdyksen ja häipyi synkkään pimeään. Hän nojasi kaiteeseen ja katsoi mereen, tuuli selvitti ja rauhoitti ajatuksia, hiukset se takkusi. Moottoreiden tasainen ääni oli rauhoittava, olo alkoi kokonaisuudessaan tasoittua. Sitten hän ajatteli, että mitä ihmettä hän tekee laivalla ja kuinka tästä kaikesta selviää. Tämä matka jää viimeiseksi työmatkaksi. Sen hän siinä lupasi, tumman taivaan ja tähtien ollessa todistajina.
Hän katsoi ylös tähtiin ja ajatteli, että hän oli oikeassa ja tulisi tekemään oikein, tunne syveni hänessä ja sai hartaan varmuuden. Hän sanoi hiljaa; ” liekissä on valo, joka on Jumala sinun sielussasi.” Sanoi vielä; ”isä - Abba, en anna muiden valojen koristaa niitä hauraita askeleita, jotka arvaan ottaa, kuin sen joka minua ohjaa ja leimuaa sydämessäni, voitto sinulle – Kristus minussa.” Tuota hän ei ollut aikoihin sanonut, eikä ollut ajatellut nytkään sanoa, se tuli tuulen mukana hänen mieleensä, oli kait taas kiertänyt pallon kertaalleen ja tarttunut sitten hänen korviinsa. Taas hän tunsi pikkusikarin tuoksun nyt voimakkaampana. Se palautti hänet takaisin laivaan ja sen kolmannelle kannelle laivan peräosaan. Siihen hän tallasi jalkansa jottei lähtenyt leijumaan. Polkaisi jalat maahan sanoen; ”maasta olet sinä tullut, maa tullut auringosta, me olemme aurinko.”

Sitten hän valpastui, sikari tuoksui ja kuului puhetta. Kaksi nuorehkoa miestä käveli horjahdellen häntä kohti. Hän ei katsonut miehiin, katsoi vaan taivaalle ja näki miehet - arvioi ja toivoi, menkää ohi, menkää ohi.
– Onkos ukolla viinaa tarjota?
– En juo
– äijä ei ryyppää, mikäs äijä se on joka ei ryyppää häh hää
Hän ei vastannut, ei enää tarvinnut.
– heitähän vähän kilisevää tai anna koko lompakko vai haluatko kastua; uhosi runsaammin lihaksilla varustettu kaveri tai suurempi ainakin kooltaan.
– No lompakko saatana tänne nyt, toinen hölötti ja toinen virnuili vieressä.
Sen hän kerkesi vielä ajattelemaan, että kuinka vihaa tuollaisia tyhjän virnuilijoita, jotka pakenevat tuo mitäänsanomattoman epäadekvaatin hymyn taakse, kuten natsit, jotka virnuillen katsoivat toisten marssia hautoihin. Ja tämä viha antoi vielä lisä ytyä hänen liikkeelleen.
Potku lähti nopeasti ja kokojalan voimalla, se tömähti isompaa kaveria nivusiin, tämä voihkaisi ja taipui. Hän käännähti nopeasti, vei toisen sällin käden selän taakse, nivelside repesi rusahtaen. Tarrasi toista miestä hiuksista ja rojautti tämän pään laivan kaiteeseen. Hän kääntyi ja potkaisi pystyyn pyrkivää kaveria leukaperiin tämä kellahti taaksepäin ja pää kolahti laivan kanteen – tähtikaruselli lähti pyörimään. Hän kietoi liinan kasvoilleen, hetken hän jo ajatteli ja käsi kävi povessa…mutta ei tarvitse totesi sitten. Toinen oli tuupertunut kannelle ja yksi hammas törrötti laivan puisessa kaiteessa. ”Pehmeää puuta”, hän sanoi hiljaa.

Lauri ja Jussi olivat vaiteliaita miehiä mutta elossa, he eivät olleet tunteneet kuoleman läheisyyttä, viina oli vienyt aistit ja kokemus ei osannut kertoa. Eivät olleet kuolemaa koskaan edes tosissaan ottaneet, se oli vanhojen ihmisten murheita.
Muutaman vuoden kuluttua Lauri kuoli Slussenilla. Deliriumissa toinen suomalainen leikkasi Laten pään irti, veri syöksyi kaulavaltimoista korkeana suihkuna ja tahrasi Svean kuninkaallista maaperää. En finne igen, Lieksan poika oli päätön mies ja kuollut kuin kivi, maa halasi omansa.

Sitten hän käveli laivan etuosaan ja siitä toiseen käytävään ja poikkikäytävästä oikealle ja katsoi, ketään ei näkynyt, meni käytävään, avasi hyttinsä oven, meni sisään. Ei sytyttänyt valoja ja istui sängynreunalle.
Riisui sitten vaatteensa laskosti ne kauniisti. Meni sitten vuoteeseen ja koetti pulssiaan, 72. Hän nukahti melkein heti – ehti enää ajatella, hyvä, että on lankkia mukana, sitten nukahti. Hän nukkui makeasti pitkälle seuraavaan aamuun ja näki unta tyttärestään, joka oli maailman suloisin lapsi leikkimässä kukkakedolla, uneen tuli myös vaimo joka silitti hänen jo hieman harmaita ohimoitaan. Hän sai rakastaa ja häntä rakastettiin – kuun valo tuli verhon raosta hyttiin ja tervehti nukkujaa loisteellansa, myötämielisesti ja kaihtaen herättämästä. Tummanruskea nahkakäsine tippui sängyltä, metallinen nyrkkirauta vierähti lattialle.

Enot ja tädit

Ensin tietoisuuteen tuppautui hajut sitten äänet ja lopuksi hän erotti pehmeätä valoa. Loikoili siinä sängyllä silmät kiinni. Laivan tasainen ääni ja pieni keinahtelu siivittivät ajatuksia ja tuntui hyvältä. Hän kuvitteli killuvansa äitinsä kohdussa ja kuulevansa äänten joukosta tuttujen ihmisten ääniä; äidin, isän, setien, enojen, tätien ja pienten veljiensä ja siskojensa iloisia äännähdyksiä näiden puuhaillessa leikkejään. Kaikki oli tasaista rauhallista vaaleanpunaista ja kellertävää hiljaista liikettä, tyyntä, pehmeää huminaa ja seasta kuului ääniä joista hän ei ymmärtänyt mitään. Äänet kuuluivat kovempaa ja välillä oli hiljaista – rauhaisaa - pehmeää valoa - lämmintä ja suloista. Hän tunsi olevansa keskellä olemusta, ei syrjässä vaan keskellä syvässä olemuksen tilassa. Jokin eli hänessä. Ei ollut tarvetta piiloutua tai valittaa. Hän olisi ollut valmis antamaan itsensä siinä paikassa. Hyvän toista tuntia hän nautiskeli ja vaipui sitten ajattelemaan menneitä.

Amerikka
Alus oli lähtenyt syksyllä 1923 Hangosta – Hulliin ja joutunut vuosisadan kovimman myrskyn kouriin Pohjanmerellä, jossa aallot olivat kerrostalon korkuisia, teräviä ja aaltojen väli oli lyhyt.
Arcturus oli laivan nimi, se oli lähtenyt lauantaina Hangosta ja keskiviikkona joutunut ankaran myrskyn kouriin, voimakas ristiaallokko aiheutti laivalle huomattavia vahinkoja. Pelastusveneitä oli sinkoutunut mereen ja kolme niistä oli täysin murskautunut. Osa hyttien ja tupakkasalongin sisustuksesta oli mennyt lähes korjauskelvottomaan kuntoon. Alus joutui hakeutumaan turvaan Esbjergiin. Keskiviikko iltana laiva saapui perille Saksaan. Aluksen kunnostamistyöt kestivät pari päivää. Laivaan asennettiin uudet pelastusveneet ja suurimmat ja kriittisimmät vauriot korjattiin. Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö oli järjestänyt mahdollisuuden jatkaa matkaa Tanskalaisella aluksella mutta järkytyksestä huolimatta suurin osa, lähes kaikki matkustajat päättivät jatkaa matkaa Arcturuksella. Se oli kolmeenkymmeneen vuoteen ensimmäinen kerta, kun Hangon ja Hullin välisellä linjalla laiva oli joutunut niin kovaan myrskyyn, että oli ollut pakko hakeutua hätäsatamaan. Nuo pari päivää hän vietti korttia pelaillen muutaman suomalaisen kaverin kanssa. Oli oikeastaan aika hauskaa, kaikilla oli sama kokemus ja jotensakin yhteinen päämäärä ja yhteneväiset toiveet tulevaisuuden suhteen. Heistä tulisi vielä jotakin, maailmalle näytettäisiin, ei tänne turhaan ollut tultu räpeltämään äiti maan syliin.
Jonkin lantin hän siinä pelissä voitolle jäi, ei paljon, panokset olivat pieniä ja kaikki tarvitsivat rahansa määränpäässä. Se oli niin kirkkaana mielessä, että kenellekään tuskin tuli edes mieleen isommat pelit.
Silmät ummessa hän ajatteli, lillui väreissä ja maailmoissaan. suu hymyssä silmät suljettuina ajatteli, että ei ollut alkanut onnellisten tähtien merkeissä se matka. Naurahtipa ääneen ja tuumi matkaa; oksennusta joka paikassa, rikkinäisiä laseja ja pulloja, tuoleja ja pöytiä joiden kiinnitysketjut olivat katkeilleet. Oli suoranainen ihme, että henkilövahingoilta vältyttiin. Hemmetti, mikä matka se oli ollut, näin jälkikäteen ajatellen.
Hän oli lähettänyt Esbjergistä sähkösanoman jossa luki; Esbjerg Hk55 12w 20 14 44 – Haaksirikko kaikki pelastettu. Saavuttuaan Englantiin lähetti hän toisen sähkösanoman jossa toivotti ”hauskaa joulua kaikille – olen Liverpoolissa – voin hyvin”.
Kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä joulukuuta lähti R.M. S Laconia kohti New Yorkia.
Hänellä oli kolmannen luokan lippu. Laiva oli lastattu jos jonkinlaisella matkustajalla. Oli siirtolaisiksi pyrkiviä perheitä, yksinäisiä onnenonkijoita, eri kansallisuuksia ja erirotuista porukkaa. Kolmannen luokan general Roomissa oli koripunoksiset kalusteet. Kolmannessa luokassa oli myös kävelykansi ja suuri dining room. Hytti oli neljälle matkustajalle, siinä oli kerrossängyt ja päädyssä pesukomuutti. Hyttikaverit olivat melko hiljaisia pohjanmaan poikia, joten matka kului tasaisen tappavasti. Pieni jännitys tuppasi kuitenkin nipistelemään vatsanpohjaa. Ikkunaa ei hänen hytissään ollut. Pitkän ja melko raskaan merimatkan jälkeen laiva saapui New Yorkiin.

Alkuselvittelyjen ja karanteenin jälkeen hän suunnisti hotelliinsa, joka oli Grand Union Hotel. Hotelli sijaitsi 32. kadulla at Madison Avenuella.

Hänellä ei ollut aikomus jäädä Yhdysvaltoihin vaan jatkaa matkaa pikimmiten Kanadaan Montrealiin.

Hotellilta oli hyvät yhteydet NY:n rautatieasemille, Pennsylvania asemalle ja New Yorkin keskusasemalle sekä Lacawanna ja Erie asemalle. Hotellissa oli 200 huonetta joista puolet oli varustettu suihkulla. Hän tunsi elävänsä ja olevansa maailman kansalainen, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun hän katseli tuota jättiläiskaupunkia ja sen käsittämättömän suuria taloja, ihmispaljoutta ja liikennettä. Etenkin ihmispaljous ja tummat neekerit sekä italialaiset makaronit ja kiinalaiset vinosilmät erottuivat katukuvassa. Näillä oli oikein omat kaupunginosansa, joihin sitten muilla ei oikein ollut asiaakaan, jos välitti säilyttää henkiriepunsa. Rikkaat ja kerjäläiset loivat voimakkaan vastavaikutelman ja kaikesta näki, että maa eli lamakautta vaikkakin tavaraa oli erilailla ja erilaista kuin koti Suomessa. 1920 oli astunut voimaan kieltolaki, joka ei kylläkään mitenkään tuntunut vähentävän juopuneiden määrää. Salakuljetettu viina virtasi kaupunkiin. Mutta hän oli lähdössä Kanadaan ja ehkäpä Alaskaan kultaa kaivamaan.

Ensin hän tekisi töitä Montrealissa ja hankkisi varusteet. Hänellä oli The North Western Employment Agencyn toimiston kortti joka sijaitsi Montrealissa, sieltä hän aikoisi saada itselleen kunnollista työtä. Kortissa luki; we supply men of all nationalities and for all kinds of work.

Hänen seistessään hotellin aulassa joku koputti häntä vasempaan olkapäähän. Kääntyessään hän näki keskikokoisen tummahiuksisen hoikan miehen joka tarjosi hänelle kättä. Tervehdittyään leveästi hymyilevää miestä, ojensi tämä hänelle käyntikorttinsa jossa luki; Leon Lorenz, Real estate and insurance. Silloin hän ei vielä tiennyt alkavasta pitkästä ystävyydestä, eikä hän silloin tiennyt mitään vielä Tio sen`Sassosta, tulisi kyllä tietämään ja tämä kohtalo käänsi hänen elämänsä kulkua kuin raidemies junan vaihdetta. Vaihteet tulevat ja menevät - on valittava mitä raidetta lähtee kulkemaan, eikä niissä kaikissa ole suinkaan viittaa, joka kertoisi määränpään.

Tor
Näläntunne keskeytti sinänsä mielenkiintoisen muistelun. Meriaamiainen alkoi jäytää ajatuksia, kuin mummo taikinaa. Hänellä oli nälkä. Kello oli sopivasti puoli yhdeksän. Hän peseytyi, puki päälleen ja suunnisti neljännen kannen ravintolaan johon oli katettu aamiainen. Ravintola oli tyylikäs, valkoiset pöytäliinat ja tarjoiltu aamiainen maistui aina hänen mielestään jotenkin erityisen hyvältä. Oli jotenkin itsetuntoa hivelevää, kun sai vain istua pöytään passattavaksi. Sellaisen ylellisyyden hän soi itselleen mielellään ja kaiken lisäksi se oli ihan eri asia kuin iltakarkeloiden tarjoilut, jotka olivat enemmän tai vähemmän viinanhöyryisiä itsestäänselvyyksiä. Aamuateriaksi hän otti kupin mustaa kahvia, paahtoleivän ja appelsiinimarmeladia sekä puolikovan kananmunan. Ehdottomasti puolikovan, mieluummin hän olisi ottanut löysän kahden minuutin munan mutta eivät kuitenkaan olisi osanneet laittaa. Siihen olivat syynä tietyt terveyteen liittyvät seikat ja uskomukset. Hän oli nimittäin lukenut, että löysän kananmunan ravintoarvo oli huomattavasti korkeampi ja siinä oleva e-vitamiini auttaisi kolesterolia eliminoitumaan pois. Ja siksi toisekseen hänelle oli myös kertonut asiasta urheilumaajoukkueen lääkäri, joka aina kehotti häntäkin siirtymään mieluummin kasvisrasvoihin ja leivän päälle margariinia. Hän olikin ostanut Ramaa mutta todennut sen jotenkin eltaantuneen rasvan makuiseksi. Ja oli myös liikkunut villi ja sitkeä huhu, että margariineihin käytetään raaka-aineena kissan rasvaa. Saksassa ilmeisesti jotain ylilyöntejä olikin tapahtunut sodanjälkeisissä ankeissa olosuhteissa, jälleen kelpasi ihmisliha ja kissanraadot nälkäisille ihmisille.
Hän huomasi heti tuon miehen, jonka hän oli havainnut Helsingissä lähtöpäivänä Olympialaiturilla pukeutuneena beigenväriseen asuun ja jolla oli nenässä tuo huomiota herättävä arpi. Mies istui yksin kahden hengen ikkunapöydässä. Miehestä huokui kuitenkin hyvin syvä kaipuu ja sosiaalisuus. Kasvoissa oli tietty lempeys, lähes uskonnolliseen vakaumukseen heränneen miehen kuulas kirkkaus. Silmät kertoivat avoimuudesta, joskin niistä näkyi myös tietty määrätietoisuus ja miehen katse oli itsevarma ja kertoi luottamuksesta itseensä. Alansa ammattilainen.

Jotenkin siinä hän sai varmuuden, tuo olisi hänen miehensä.

Hän löi lukkoon ajatuksen tehdä tuttavuutta miehen kanssa. Eikä pelkästään seuran halusta.

Motiivina oli myös oman hyödyn tavoittelu ja tarkoituksenmukaisuus, joka kyllä pyhittäisi keinot. Vaikkei pyhittäisikään, hän tarvitsisi tuota miestä, hyvä seura olisi aina tarpeen.

Hänen mieleensä juolahti jostain kysymys siitä voiko Jumala olla todella ihmisestä kiinnostunut. Näin kristityt ajattelivat, luottamus oli suuri. Yhteys kaiken olevaisen kanssa oli toinen juttu, niin kuin itämaiset uskoivat mutta että, persoonallinen jumala olisi kiinnostunut ihmisestä, yksittäisestä ihmisestä ja hänen tekemisistään? Pitikö kaiken takana olla hyvä tarkoitus ja rakkaus, totuus, puhdas mieli ja oliko ihminen vastuussa Jumalalle. Mistä tiesi, että toimi oikein. Eikö ihminen sen kaikilla tasoilla tavoitellut omaa hyötyä, jonka motiivina toimi usein kateus, puhdistamaton mieli ja teeskentely.

Hän käveli miehen luo. Kysyi:
– Onko pöydässä tilaa yhdelle nukkavierulle matkustajalle. Olen Rainer Rosenberg. Hyvää huomenta vaan ja anteeksi, jos häiritsen. Näinkin teidät lähtöselvityksessä ja ihailin tyylikästä asuanne.
– On kyllä, olkaa hyvä ja istuutukaa, ette häiritse lainkaan, mukava jutella jonkun kanssa; tuli luonteva vastaus.
– Ja kiitos kohteliaisuudesta, olen Tor Saravuo ja liikematkalla, menossa Tukholmaan, entä te; huvi vai liikematkalla.
– Liikematkalla lähinnä ja jotain pientä tietysti tulee ostettua koto Suomeen, tuliaisiksi, itselle ja lapsille...niin ja vaimolle tietysti. Suomesta, kun ei saa kaikkea tarpeellista namua.
Pitkään he juttelivat niitä näitä ja ihailivat kaunista merimaisemaa. Aallot kimaltelivat aamuauringossa ja nostivat keskustelijoiden tunnelmaa ja vapauttivat heidät tuttavalliseen jutusteluun.
Rainer:
– Tapaan Yhdysvaltalaisen liikemiehen ja pyytäisin teitä huomisiltana illalliselle meidän kansamme ravintolaan, voisimme mennä Wasagatanille pieneen saksalaistyyliseen ravintolaan ja sieltä jatkaisimme ehkäpä Teatteri ravintolaan ja sieltä ties minne, minun laskuuni tietysti. Vietettäisiin oikein mukavaa iltaa Tukholmassa. Mitä mieltä olette? Ei kai`tämä ole liian rohkea pyyntö? Vaikutatte mukavalta ja reilulta mieheltä.
– Huomenna ei käy mutta anteeksi kylläpäs käykin, pyydän anteeksi muistin väärin. Lähden takaisin tällä samalla aluksella Helsinkiin.
– No mutta sepäs sattui, lähdemme paluumatkalle ilmeisesti samalla laivalla, jos oikein ymmärsin.
– Lähden mielelläni seuraksenne mutta ei kait` minusta ole vaivaa. Ja, jos suoraan sanotaan englannin kielitaitoni on melko surkea. Saksa kyllä menisi, tuli sitä lyseossa luettua.
– Ei toki, olisin erittäin kiitollinen seurasta. Tiedättehän nämä matkat ovat yksinäisiä ja, kun niitä tarpeeksi tekee, ei laiva eikä meri enää jaksa kiinnostaa. Muuten ravintola sijaitsee Wasagatanin ja Kungsgatanin kulmassa, voisimme tavata siellä kello 18.00, sopiiko? Uskon, että purukuminpurijakin mielellään tapaa jonkun muun suomalaisen, ei sitten ainakaan luule, että olemme kaikki samanlaisia höhliä?

- NO, asia on selvä, teen myyntikierrokseni ja tapaan paria tavaratalon ostopäällikköä, täällä ovat Nokian kumituotteet aina olleet Suomalaisen työn ja laadun edelläkävijöitä. Eipä meillä tuota tarjontaakaan liiemmälti ole, ei ole auto teollisuutta eikä oikein vientiteollisuutta mitä hurreilta ei itseltä löydy; meinaan vihreää kultaa – metsäteollisuutta. Ovat siinä pikemminkin kilpailijoita. Ovat säästyneet sodilta, ovat saneet kehittää rauhassa hyvinvointia, no ei kannata olla kateellinen, yritetään ottaa osamme hyvinvoinnista. Ja kyllä suomalaisella sisulla aina pärjää, ruotsalaisilta taisi mennä sisu kaulaan jo keskiajalla. Ei vaan, kyllä kauppa se on joka kannattaa ja ruotsalaiset ovat melko reilua porukkaa, maksavat ajallaan eikä ole sitä tavaranvaihtoa ja vänkäämistä kuten ryssien kanssa.