Jeesus ja perkele

Hämärää käytävää valaisi himmeä yövalaistus. Hän seisoi oven takana ja kuunteli. Ei mitään ääntä. Sitten hän laittoi oikean korvansa oveen kiinni ja silloin kykeni hän kuulemaan hengityksen äänen. Hengitys kuului selvästi hiljaisuudessa, se oli raskasta, sisällä olija nukkui sikeästi. Hän kaiveli taskujaan ja otti esiin vempaimen, tiirikan, katsoi sopivan meisselin, sovitti sen lukkopesään ja alkoi kiertää. Haitat liukuivat sivuun yksi toisensa jälkeen ja jo kolmen minuutin työn jälkeen lukko antoi periksi.

Pimeässä huoneessa kuului raskas hengitys ja ilmassa oli sakea viinan ja tupakan haju. Hiljaa hän veti oven perässään kiinni ja jäi seisomaan pimeään. Kesti kotvan ennen kuin hän alkoi erottaa pimeydestä muotoja. Tor makasi sängyllä raskaasti hengittäen, vartalo oli kyljellään ja kasvot puolivinossa asennossa ylöspäin suu kaksi kolmasosaa avoinna. Hengitys oli raskasta, puhisevaa ja väliin se katkeili muutamaksi sekunniksi tai kymmeneksi jopa kahdeksikymmeneksi sekunniksikin.

Hän otti taskustaan pullon, jossa oli chloralia, imaisi siitä pari millilitraa neulattomaan
injektioruiskuun ja karisti pienestä valkoisesta paperipussista barbituraattia sekaan. Sitten hän sovitti männän paikoilleen ruiskuun ja ravisti kevyesti, jauhe sekoittui nesteeseen.
Tor oli niin otollisessa asennossa, että hänen oli helppo ruiskauttaa aine tämän suuhun. Hieman Tor yskähteli mutta nieli kiltisti aineen kuin kunnon koulukossi ainakin. Hän oli mitannut huumeen tarkasti, huomenna Tor ei muistaisi edellisillan tapahtumista mitään, ainakaan ilman apua. Määrä ei ollut letaali, vaan juuri tarkoitukseen sopiva. Hän tutki Torin taskut ja penkoi matkalaukkua, kaikki oli valmista kotimatkaa varten.

Hänen vatsaansa kipristeli ikävästi ja olo oli oksettava. Huonoa oloa oli jo jatkunut jonkin aikaa. Kipu pisti aprikoimaan; oliko saanut sittenkin jonkinlaisen myrkytyksen. Heti häivyttyään Leonin huoneesta oli hän oksentanut alemman kerroksen roskakoriin, sormiaan kurkkuun työntäen ja samalla oli oksentanut heti hotellin ovensuuhun, silloin hänen mieleensä tuli, että koko homma taitaa kusta nyt pahemman kerran. Oksennusta oli tullut yhtenä ryöppynä, sitten hän oli tyhjentänyt 50 hiilitablettia suuhunsa niin, että musta pöly oli vain lentänyt, kun taksikuski kysyi; minne ajetaan. Väkisin hän oli pureskellut hiilitabletit ja niellyt niitä kokonaisina välillä hörppien vettä, jota oli onnekseen öljypulloon ottanut.
Hänen olonsa muuttui todella vaikeaksi, otsalta alkoi puskea kylmää hikeä ja vatsassa kiersi ja möyrysi. Syke oli noussut reilusti toiselle sadalle. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vessaan. Tuskin oli hän päässyt pytylle, kun peräpäässä räjähti, kipu oli tainnuttaa hänet. Aivan kuin pieniä kiviä olisi tullut hänen sisältään pyttyyn. Heti tuon räjähdyksen jälkeen olo helpottui, kunnes se taas kohta äityi kovaksi ja raastavaksi, pakottavaksi ulostamisen tarpeeksi. Tätä kesti jonkin aikaa, sitten pakottava ripuloimisen tarve hellitti. Koko vatsan alue oli hellänä, varsinkin oikealta hieman kylkikaaren alta aristi niin vietävästi. Sappi reistaili tai sitten oliiviöljy jolla hän oli päättänyt suojautua, että ei tulisi liian humalaan, jotta pystyisi suorittamaan tehtävän loppuun.
Hän ei tiennyt, että konkrementit, sappikivet olivat tyhjentyneet hänen sapestaan.

Öljy oli ärsyttänyt sappirakkoa ja saanut aikaan valtavan sappinestetulvan. Sappikivet olivat huuhtoutuneet runsaan sappinesteen mukana pohjakaissuoleen. Tämä sappirakon ärsytystila oli aiheuttanut nuo voimakkaat kiputuntemukset joita pelko myrkytyksestä oli vain lisännyt. Sappirakko oli tyhjentynyt perusteellisesti, koska hänellä ei ollut suuria kiviä vaan herneenkokoisia ja sitä pienempiä olivat ne kaikki tulleet ulos. Siinä kököttäessään hän ei tiennyt, että oli näin välttänyt sappileikkauksen ja lopunelämän niukasti valkuaista ja rasvaa sisältävän ruokavalion. Hän istui pytyllä pitkään ja tunsi syvää huojennusta olon tullessa paremmaksi.

Sitten hän havahtui ja kuunteli Torin hengitystä, se oli syvää ja nyt jopa tasaisempaa kuin huoneeseen tullessaan. Siinä vessanpytyllä kyynärpäät reisillä ja kädet otsalla häneltä pääsi muutama suolainen kyynel ja hänen luomensa painuivat kiinni ja mieli pakeni aatoksiin, yhä syvemmälle hän sukelsi menneisyyteen, kunnes hän oli suggestoituneessa mielentilassa eikä hän enää ollut Tukholmalaisessa hotellihuoneessa.

Oulunkylä

Hän palasi Oulunkylän Läntiselle Huvila-alueelle, jota myös Suursuoksi kutsuttiin, sille samalle jota faija kutsui Åggelby västra villagårdiksi. Siinä samassa valtasi hänen mielensä synkkä ja lohduton ikävä, joka lepäsi tummana hänen väsyneillä harteillaan. Lapsuus oli mennyt omia lapsuuden teitään, kulkenut latujaan. Siinä oli ollut iloa ja onnellisuutta, rakkautta ja turvaa mutta joskus oli elämä näyttänyt nurjan puolensa ja paljastanut rumat irvistävät kasvonsa. Kaikkiaan hän muisti lapsuutensa onnellisena, sillä tavalla onnellisena kuin se mielessä kultautuu. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hän erityisesti muisti viimeisen kalaretken Nimrodin-faijan kanssa ja sen kuinka faija sitten oli hukkunut siihen missä hän oli sen ruumisveneen nähnyt. Sitten hän taas vajosi.
Itsenäisyysjulistus oli annettu ja vuosi vaihtui, oli tammikuu 1918. Punakaarteja perustettiin, Oulunkylässä ei kaartia ollut, lähin kaarti oli Kottbyssä – Kottbyn punainen kaarti. Hän ei ajatellut liittyä mihinkään kaartiin, ei punaisten, ei valkoisten vaan oli vakaasti päättänyt pysyä erossa koko rähinästä, jos siitä sellainen tulisi. Ihmiset noilla seuduin olivat pääasiallisesti rehellistä työtätekevää kansanosaa. Ei heillä ollut mitään poliittisia intohimoja.
Yleinen painostus sai hänet kuitenkin liittymään punakaartiin, hän ei kestänyt kuunnella irvailuja; ” eivätkö kaikki lähdekään mukaan, vapaakyytiläisiä ollaan vai?” Mutina vain lisääntyi, se sai uhkaavia muotoja. Hänet oli uhattu piestä, jollei kaarti kelpaisi. Parhaassa tapauksessa saisi hän lyijynapin otsaansa. Tiedettiin hänellä olevan myös aseita. Olipa hänellä kaksi käsiasetta, Nagan pistooli ja Browning 7.65 sekä venäläinen kolmen linjan bertaani vuodelta 1891, kaliiberi oli 7.62.

Kivääri sekä Nagan pistooli oli piilotettu jo vuoden seitsemäntoista syksyllä hänen sisarensa asuntoon Merimiehenkadulle.

Kaartiin liittyminen ei ollut mikään ongelma, agitaattoreita oli riittämiin. Kuullessaan, että hänen Valdemar veljensä oli Oulunkylän asemalle perustetun punakaartin komentopaikan sihteerinä, liittyi hän itsekin kaartiin. Valde kertoi, että heidän sisarensa mies oli lähtenyt rintamalle Kannakselle, Pullilan lohkolle. Muuta hän ei osannut kertoa kuin, että oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Matkaan oli lähtenyt noin sadan miehen joukko joka oli kuitenkin huvennut hieman, koska lähteminen oli vapaaehtoista. Sen hän vielä tiesi kertoa, että juna jättäisi heidät Antrean Kavantsaareen. Hän muisti selvästi vitsailleensa veljelleen, ettei nyt kaikkea raportoisi, menee muuten koko kapinasta mielenkiinto. Sitäkin hän oli ajatellut, että puhui nyt ensimmäistä kertaa kapinasta, ei ollut aiemmin osannut asiaa siltä tolalta oikein tosissaan ajatella. Nyt näytti siltä, että jotain rähinää oli tulossa. Toimintaa hän nuorukainen toivoikin. Mitään rähinää ei kuitenkaan alkanut kuulua, punakaarti harjoitteli laiskasti, ampumassa käytiin venäläisten ampumaradalla Pikku-Pasilassa.
Sitten eräänä tammikuun pilvisenä yönä toi lähetti ilmoituksen, että oli lähdettävä punakaartin päämajaan Uddin huvilalle. Unenpöpperöisenä hän taivalsi talvisia polkuja perille. Puheen sorinaa kuului jo jonkin matkan päähän sekä aseiden kilahduksia ja varusteiden kahahduksia ja muita ääniä joita tuollaisesta isosta mieslaumasta saattoi päästä. Huhuttiin, että joukot marssitettaisiin asemalle ja siellä kuormattaisiin junaan. Huudeltiin, ettei sitä nyt noin vain lähdetä, pitää hakea kotoa vaatteita ja varusteita. Aika hässäkkä siitä syntyi. Eräskin Pakinkyläläinen huusi suu ämyrinä, että sille nappi ottaan joka ei lähde junaan. Aikansa joukkio murisi ja kapinoi mutta siirtyi sitten raiteilla odottavaan junaan.
Surkeasti olivat sen järjestäneet. Monilla olisi ollut paremmat aseet kotona ja ennen kaikkea lämmintä vaatetta mitä laittaa päälle. Tästä typerästä hosumisesta ja pakkotoimenpiteestä koituikin sitten vaan turhia vilustumisia ja kuumetauteja, jotka veivät miehistä sen vähän terän joka heissä vielä oli ollut. Mutisten siirtyi joukkio junaan.

Veturi ajoi valot päällä ja valokiila leikkasi pimeään. Yö oli musta ja pelottava. Veturi kiskoi vaunut Viialaan, jossa yövyttiin työväentalossa, siellä tarjottiin myös jotain akanakeittoa, jossa oli seassa isoja sianlihakimpaleita tai läskiähän se enimmäkseen oli. Aamun valjetessa joukko oli kuljetettu Mattilan pysäkille. Siellä osa porukasta lähti lipettiin, aamuhämärässä painelivat pitkin valtaojan pohjaa.

Ensimmäiset tykinlaukaukset hän kuuli siellä. Vihollisen patteri ampui pitkin radan vierustoja. Väliin yskäisi kranaatinheitin ja luoteja vinkui ja ujelsi. Ne päästelivät vihaisia surahduksia ja vinkaisuja ottaessaan kimmokkeita. Suurempaa vaaraa ei heillä kuitenkaan ollut, eteneminen tapahtui ratavallin suojassa. Illan koittaessa miehet saapuivat metsikön reunaan. He kävivät yöpymään lähellä oleviin asumuksiin radan länsipuolelle.

Seuraavana aamuna joukot marssitettiin Viialaan muonitettavaksi ja sieltä taas takaisin lähtöasemin. Hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä, kukaan ei tiennyt minne mennä ja miksi ja missä oli vihollinen? Kaartin johto ei ilmeisesti ollut itsekään selvillä tilanteesta. Turha niiltä oli ainakin mennä kyselemään, sai vain vihaisia murahduksia vastaukseksi. Illan taas pimetessä huhuttiin, että nyt heidät viedään etulinjaan, mitään tietoa ei vihollisen olinpaikasta edelleenkään ollut ja kaikki oli yhtä sekamelskaa. Aamuyöllä tuotiin toisia miehiä paikalle, he olivat Hyvinkääläisiä tykkimiehiä.

Se oli siihenastisen kapinan kohokohta, kun sai seurata kenttätykin pauketta ja toimintaa. Tykki ampui Lempäälän suunnassa olevia valkoisten ampumapaikkoja vaihdellen aina väliinsä osoitetta.

Silloin kostautui tuo kiireinen lähtö; kuume oli noussut vallan kohisten. Hän pyysi päästä Viialaan ja sieltä rintamaesikunnan kautta lääkäriin. Lääkäri oli hetimiten määrännyt sairaalahoitoa ja sairaalassa hän viettikin kaksi vuorokautta. Hänen tullessaan sairaalasta ei joukoista kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän tuli junalla takaisin Oulunkylään. Kaukaa rantaradan suunnalta kuului tykkien jylinää.

Esikunta oli miltei kokonaan paennut eikä hänen veljeänsäkään näkynyt siellä. Hän tapasi naapurin ukon, joka tiesi tunnunsanan ja niin he ottivat suunnan kotiinsa ja kenenkään estämättä he sinne saapuivat. Hänen toinen veljensä tunsi jonkun valkokaartilaisen ja oli sopinut tämän kanssa, että he menevät asemalle ja ilmoittautuvat valkoisille. Valkoisten esikuntaan oli kuitenkin tullut valheellisia tietoja hänestä ja hänen edesottamuksistaan. Sinne oli nimittäin tullut ilmiantokirje, jossa sanottiin hänen osallistuneen ryöstelyyn ja mahdollisesti tappoihin. Hänet olisi ammuttu heti, mutta valkokaartilainen, kuka tunsi heidät, vannoi valan kautta, että nämä miehet eivät olleet mitään rosvoja ja pahantekijöitä. Hänet kuitenkin pidätettiin mutta veli pääsi vapaaksi ”vangittuna”. Hänet vietiin Oulunkylän seurahuoneen torniin väliaikaiseen vankilaan, siellä oli muutamia muitakin punakaartilaisia vangittuna. Seuraavana päivänä oli tarkoitus koko joukko siirtää johonkin varmempaan talteen. Häntä rassasi ja harmitti tuo koko antautuminen ja niin rupesi ajatus pakenemisesta kiusaamaan ja kaivertamaan hänen aivonystyröitään. Hän päätti paeta – yksin.

Puusee sijaitsi rakennuksen pihalla. Hän pyysi vartijaa päästämään hänet huussiin. Sanoi vielä, että hänellä oli tarttuva ripuli, oli ollut lääkärissäkin Viialassa. Vartija ei millään muotoa estellyt häntä.

Ulkohuoneen lautaoven raoista hän katsoi, kun hieman löysän oloisen vartijan huomio kiinnittyi muualle. Heti hän pakeni tyhjennys luukun kautta ja kulki nopeasti puuseen antaman näkösuojan turvin. Metsän reunassa pisti hän juoksuksi, eikä kuullut minkäänlaista huutoa tai meteliä, että joku olisi perään lähtenyt. Hän paineli synkässä metsikössä minkä kintuistaan pääsi. Maasto oli hänen onnekseen tuttua ja niinpä hän onnistui karttamaan suuremmat vaarat.
Jotenkin hänen onnistui luikerrella Merimiehenkadulle sisarensa asunnolle. Sieltä hän otti piilosta lattialautojen alta kiväärin sekä Nagan pistoolinsa ja ammuksia niin paljon kuin sai kulkemaan. Browningin hän jätti samaan paikkaan lattialankkujen alle. Kehotti sisartaan käyttämään asetta, jos tarve vaatisi. Tuohon sisar oli vastannut hävittävänsä koko pyssyn hetimiten.

Tankattuaan ruokaa ja pakattuaan kamppeensa poistui hän Merimiehenkadulta vielä samana yönä.

Oli huhtikuun alkupäiviä, kun hän hiiviskeli Kumpulan kartanon tienoilla, jota myös ”kuppalaksi” kutsuttiin, se oli nimittäin ollut vuodesta 1905 veneeristen tautien sairaalana. Hän tapasi punaisia joihin liittyi. Siinä syntyi sitten hässäkkä saksalaisten kanssa ja ainakin yhden hän sai nurin, saksalainen oli kaatunut rinteelle lähelle kartanorakennusta, oli 12.4.1918. Kumpulasta he siirtyivät linnanmäen kallioille. Saksalaiset joukot tekivät hyökkäyksiä kaupunkiin ja epätasaisia taisteluita käytiin eripuolilla kaupunkia. Linnanmäellä hän loukkasi jalkansa livettyään kallionkielekkeeltä. Ruhjeeseen hän oli laittanut eräältä amerikkalaiselta saamaansa linimenttiä rättiin ja kietonut sen jalkaansa. Niillä kallioilla oli hän käynyt kapinan kovimmat taistelunsa. Kiväärit ja kuularuiskut olivat laulaneet kuin viimeistä päivää ja miehet olivat ladanneet ja ampuneet aseiden piiput kuumina. Eräs saksalainen oli päässyt aivan lähietäisyydelle ja oli onnistua surmaamaan erään kaartilaisen, jonka ase kohtalokkaasti louskahti tyhjää. Hän ampui sakemanniin kolme luotia Naganistaan. Sotilas, joka oli paljain päin, oli kaatunut suorin jaloin ja lyönyt päänsä terävään kivenmurikkaan. Siitä oli kuulunut ikävä kopsahdus. Hän oli nähnyt veren vuotavan saksalaisen suusta ja värjäävän harmaata kalliota. Saksalaiset joutuivat perääntymään sitkeän vastarinnan edessä.
Seuraavana päivänä alkoi saksalaisten päättäväinen hyökkäys ja taas saivat aseet laulaa. Ammukset olivat vähissä ja niitä täytyi säästellä ja niinpä hänkin ampui tarkkaan ja harkiten. Iltapäivällä ehkä noin kello viiden paikkeilla joutuivat he vetäytymään ja pakenemaan. Silloin oli huhtikuun 13:ta päivä 1918.

Hän pakeni Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja samoili sieltä Espoon korpiin.
Hän oli pakoillut noin kolmisen viikkoa pitkin metsiä. Hieltä ja lialta haisevana, kuin jokin metsän peikko hän lymyili korven suojassa. Huolellisesti hän koetti peittää jälkensä.
Eräänä päivänä hän törmäsi tuttuun mieheen – kaartilaisen, joka kertoi, että valkoiset olivat ampuneet hänen sisarensa miehen ja myös hänen veljensä. Katkera viha nousi hänen kurkkuunsa. Mies olisi halunnut lyöttäytyä föliin mutta hän ajatteli, että selviää paremmin omin neuvoin. Puhtaat vaatteet hän sai varastettua erään talon pyykkinarulta, jonka isäntä oli jotakuinkin samaa kaliiberia kuin hän. Hän tosin oli laihtunut jatkuvan liikkumisen ja huonon ravinnon vuoksi. Väliin onnistui hän saamaan jostain lammesta joitain kaloja ja niitä sitten puoliraakana mutusteli.

Yhtenä aamuyön aikaisena tuntina oli hän käyskennellyt lammen rantaa, kun lammen tumma vesi värähti ja vedestä hyppäsi äkkiä kala. Se sätki siihen viereen ja lensi sitten puun oksalle, ollen hetken vielä kala ja muuttuen sitten värikkääksi läpikuultavaksi palloksi, joka otti ja lensi kohti pohjoista, paukahtaen keskellä lampea, jättäen hetkeksi jälkeensä metallinsinisen hohteen ja kadoten siinä, jättäen vain jälkeensä, ei mitään. Ilma hohti kuulaana ja hiljaisuus täytti kaiken. Ihmeellisintä oli, että hän katseli itseään keskeltä lampea. Näki itsensä posket lommolla, likaisena ja nuhruisena, parroittuneena Sitä kesti ehkä minuutin pari, sitten alkoi taas kuulua kevään ääniä ja hän katsoi taas rannalta lammelle. Siinä minä ihmettelin, että mitä tämäkin on ja olenko ollenkaan hereillä vai nälkäkö ja väsymys riuhtoo jo mielen pirstaleiksi. Se jäi minulle arvoitukseksi, todennäköisesti olin jossain valveen ja unen rajamailla tai sitten toisessa ulottuvuudessa, taajuudessa johon väsymyksestä jouduin, oma todellisuus petti ja livuin toiseen maailmaan toviksi. Kuitenkin tapahtuman elävyys on jäänyt mieleen. Kylmässä lammen vedessä oli hyvä vähän peseytyä ja noissa allikoissa oli puhdas ja raikas vesi juoda. Jatkuva varuillaan olo ja väsymys alkoi kantaa veroaan.

Eräänä aamuna toukokuun puolessa välissä iski takatalvi, lunta tuli taivaalta oikein pyryttämällä. Hän makaili suuren kuusen alla ja nojasi melkoiseen siirtolohkareeseen jossa oli ikään kuin lippa, niin hauskasti se oli muovautunut. Kuusi ja kiven lippa suojasivat hyvin. Paikka oli noin kahdenkymmenen metrin päässä kärrypolusta, joka meni peltoaukean läpi ja nousi sitten häviten kuusikkoiseen metsään. Siinä hän makaili ja ajatteli pistää viimeisen sätkän huuleensa. Silloin hänen sydämensä miltei pysähtyi. Polulla noin sadan metrin päässä seisoi valkoinen sotilas, päällään harmaa asepuku ja päässään valkoinen karvahattu. Hän seisoi polulla ja ase oli hänen oikealla puolellaan, pistin ulottui juuri hänen olkapäänsä korkeudelle. Sotilaan takaa kuusikosta tuli kaksi ratsumiestä ja taaempana yksi jalkamies. Itsetyytyväisyys ja turvallisuuden tunne lähti heti ja tilalle astui valpas energia.

Ratsumiehet saavuttivat polulla yksin seisoneen miehen. Heillä näytti olevan mielenkiintoista ja hauskaa keskusteltavaa, koska hän näki hymyssä olevat suut ja kuuli naurua. Jokaisen miehen takana hohti kirkas valopallo, noin vajaan metrin päässä hieman ehkä oikean olkapään ja lapaluun takana. Se oli keskeltä kirkas ja reunoiltaan hohtavaa valoa ja siihen tuli taivaalta lukemattomia säikeitä, jotka muodostivat hohtavan kimpun. Muodoltaan ja kooltaan pallo oli suurehkon sipulin kokoinen. Valo keskuksen ympärillä liekehti ja häilyi. Sadattuhannet langat elivät, kuten kuuma ilma väreilee ylöspäin päästäen korkeita kirahtavia ääniä.

Varovasti hän otti kiväärin ja painautui äänettömästi maahan. Ohimossa tykytti ja maahan painetussa rinnassa tuntui sydämen tihentynyt ja raskas lyönti. Hän otti oikeanpuoleisen ratsumiehen tähtäimeen. Jyvä hyppi otsan kohdalla, hän veti henkeä ja sitten oli hengittämättä. Jeesus ja perkele seisoivat siinä hänen vierellään – Jeesus tummana, perkele vaaleana, molemmilla hiukset avoimina, jotka hulmusivat kuin kovassa tuulessa, pitkät hiukset liehuivat ja niiden päät kiertyilivät – väliin he katsahtivat häneen kuin yhteisestä sopimuksesta ja heidän silmiensä kirkkaus sokaisi häntä - tätä sinun ei tarvitse anteeksi pyytää, eikä anteeksi antaa, niin hän kuuli heidän kuiskaavan. Tuimasti paloivat hänen silmänsä, mustuaiset imivät jokaisen valon säteen mikä taivaalta oli saatavilla. Voitto sinulle - Kristus minussa. Samassa leimahti ilmaston muutoksesta salama ja heti jyrähti. Taivas oli tumman violetin sininen ja päivä sai yön muodon ja värit.

Vihaisesti paukahti hänen kiväärinsä. Luoti meni johdatettuna ja jätti jälkeensä sinisenmustan vanan. Ratsastaja tunsi pikajunan iskeytyvän otsaansa, sitten kaikki pimeni ja aika herkesi. Takaraivon kappaleita ja verta pursusi juuri sataneeseen lumiseen maahan. Ratsumiehen otsan etuosaan ilmestyi pieni reunoiltaan sinertävä reikä, takaraivosta lohkesi suuri pala, siitä luoti jatkoi matkaansa ja osui takana olevaan miehen sarkapuseroon hipaisten tämän olkapäätä ja tehden siihen verinaarmun, sotilas tippui satulasta ja löi päänsä polulla olevaan maakiveen, toinen jalka oli jalustimessa kiinni.

Hän näki kuinka hohtava sipuli räjähti miehen takana miljooniksi kultaisiksi pirstaleiksi ja hopeiset langat katkesivat päästäen metallisen kirahduksen. Taivaalle muodostui hetkeksi kuin violetteja kristallisäteitä, jotka sinkoutuivat ylös valtavalla nopeudella, ilma väreili tummissa sinisen ja violetin väreissä.
Taaempana oleva sotamies kellahti nurin rintaan osuneesta luodista. Ilma haisi voimakkaasti kuolemalta, ruuti sekoittui kevätkesäiseen ilmaan. Räjähti, luoti lävisti hevosen rinnan ja tuli selästä ulos ja verta pirskotti taivaalta tulevan lumen kanssa kuin kilvan maahan joka värjäytyi punaiseksi. Toinen hevonen oli noussut takajaloilleen ja korskui levottomasti. Ensimmäiseksi havaittu sotilas ampui, mutta luoti viuhui jonnekin kuusten latvoihin, virtsa värjäsi miehen housun etumuksen tummaksi. Sotilaan kolusi noutaja, hänen päähänsä tuli reikä ja osa takaraivoa repeytyi pois, matkallaan luoti osui vielä hevosen turpaan ja tämä kellahti korskahtaen ja ulisten nurin. Ase potkaisi olkapäähän, taas lähti laukaus, se osui hevosta sydämeen ja lopetti tuskat. Maa oli punainen ja taivas säkenöi kultaa ja violettia ja kuului nopeita surahduksia, kuolema niitti satoaan, kultamaljat särkyivät ja hopeasäikeet sirahtelivat. Ilma väreili kauniin sinisenmustanviolettia sävyä jossa kulta ja hopea sekoittuivat. Hän jätti kiväärin ja juoksi, siinä laskien samalla raskaita kirosanoja ja noituen noita valkoperkeleitä alimpaan helvettiin. Nagan savusi ja sylki luoteja. Maassa oleva sotilas yritti tähtäillä häntä ja onnistui laukaisemaan aseensa, luoti vihelsi korvan vierestä. Hän huusi ja juoksi. Kahdenkymmenen askeleen päästä lähti Naganin kiukkuinen ammus. Sotilaan pää räjähti veripilveksi. Tultuaan paikalle lopetti hän vielä toisen hevosen, asetti sitten savuavan pistoolin piipun maassa makaavan miehen ohimolle ja tunsi kuinka piippu poltti ihoa, hento savukiehkura kohosi. Muut olivat kuolleet, hevosen ja ihmisen veret sekoittuivat toisiinsa, ilmassa oli veren raudantuoksuinen lämmin, kiihottava haju. Hän katsoi miestä, tämä oli tajuton, oli lyönyt tippuessaan päänsä maakiveen ja mennyt tajuttomaksi. Miehen nenä oli rivosti kuin halki. Sormessa oli erikoinen sinettisormus, jossa oli mustaa ja sinistä emalia oleva ristin muotoinen kuvio. Hän laittoi pistoolin koteloonsa, täydensi patruunansa, ryöväsi tupakat ja muonat. Jostain syystä hän ei ampunut maassa makaavaa miestä. Hän ei vain yksinkertaisesti saanut vedettyä liipaisimesta.
Jeesus ja perkele seisoivat vieressä hiukset hulmuten, Jeesus – vaaleana ja perkele - tummana, sitten hän näki kuinka he hyppäsivät paikalle tulleiden hallavien hevosten vetämiin mustiin vaunuihin ja hävisivät nopeasti horisonttiin jättäen vaalean savukiehkuran jälkeensä, jonka tuuli nopeasti puhalsi pois.

Kuin magneetin vetämänä hänen oli katsottava vasemman olkapään yli.

Suuri mustanruskeanharmaa kuolemanenkeli seisoi ja katsoi häntä. Enkelin silmät olivat pienet ja verenpunaiset, olemus sai veren seisahtumaan suonissa. Sen siivet olivat leveät ja täysin auki, ihmiskunnan tuhon enkeli; itsetärkeys. Primus causa. Samassa hänen rintaansa puristi ja hän pyörtyi. Siitä sijasta hän hetken kuluttua heräsi kasvot ja vatsapuoliveressä, selkäpuoli oli lumesta valkoiseksi värjäytyneenä.

Tuo sama mies. Mies jonka surmaamisen hän ei ollut pystynyt makasi siinä sängyllä ja piti puhisevaa ääntä, Tor Sarasvuo, sormus sormessa ja nenä halki. Näky ja muistot saivat kaiken tuntumaan epätodelliselta. Hänen pääsään pyöri vinhasti ja silmissä vilahteli kuin kaleidoskoopissa.