Big Fellow
Hän katseli kauempaa penkkiä, joka sijaitsi lammen rannalla ison tammen alla. Se oli tyhjä. Hän oli tullut aiemmin paikalle, oli halunnut istua ja tuumailla. Kivi perkele oli hiertänyt kengässä melkein koko matkan ja vasta nyt hän malttoi ottaa kengän jalastaan ja ravistella ylimääräiset pois. Sieltähän se tipahti, pieni sorajyvänen. Samalla juolahti hänen mieleensä, ettei siinä paljon hiekkaa tarvitse rattaissa olla, kun jo tulee aikamoista jälkeä, tai sokeria tankissa.
Hänen aatoksensa palasivat 20-luvun Yhdysvaltoihin. Hän oli tuntenut John Torrio nimisen miehen joka salakuljetti viinaa. Siellä hän tutustui Leonin kanssa mieheen nimeltä Capone. Torrio oli äkännyt Caponen älyn ja fyysilliset voimavarat. Alkoholin salakuljetus oli rahallisesti melko kannattavaa. Torrio luopui syystä tai toisesta puuhasta ja niin Al Caponesta tuli ”the big fellow”.
Viinan salakuljetus ei ollut mitään lasten leikkiä vaan mukana oli useita rikollisliigoja. Oli siis myös hintakilpailua joka aiheutti aluejakojen kanssa verisiä välienselvittelyitä. Chicagossa, 20-luvulla Caponen miehet surmasivat ainakin yli sata, ellei puolitoista sataa muiden liigojen jäsentä. Hiekkaa heitettiin rattaisiin koko lailla.
Itse hän oli toiminut vain erikoistehtävissä, joita oli hyvän ampumataidon vuoksi tipahdellut silloin tällöin. Al oli pitänyt hänet ja Leonin ikään kuin ässinä hihassa, mikä osoittautui hänen onnekseen ja Leonin tietysti. Niin olivat kullan kaivut siis jääneet, kullankaivajan merkin hän oli tosin saanut Alilta Montrealissa kerrottuaan Amerikkaan tulon syitään. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun hänellä oli tuo merkki ollut. Se oli halfdollarin kokoinen ja täyttä kultaa, siinä oli vaskooli ja hakku ja lapio ristissä ja vaskoolissa kultaisia rypäleitä ja koko komeutta kiersi kultainen köysi. Vaskoolissa oli pieniä kultahippuja. Merkki oli varmasti tullut ansioista mutta ei kullankaivuista. Caponen hommat laajenivat uhkapeliin, yökerhoihin, hevosratoihin ja vedonvälitykseen. Turvallisuussyistä Al muutti 1928 Palm Ilandille Floridaan, piti silti Chicagoa päämajanaan. Tässä vaiheessa hän ja Leon oli värvätty B.I:n leipiin, siis juuri ennen helmikuun iskua 1929 Clark Streetille.
Hän tapasi myös suuren rakkautensa Marilyn Leen. Marilyn tai Meeri kuten hän naista leikkisästi kutsui oli ollut Alin apurin, John J. Carterin tyttöystävä. John oli saanut surmansa poliisin luodista ratsian yhteydessä. Marilyn oli uinut kuin itsestään hakemaan tukea ja valinnut minut. Rakkaus leimahti salamana ja hohti purppuraa kiihkoa. Sitä oli hetkeksi himmentänyt kotoa tullut kirje. Viesti oli lyhyt; faija kuolemankielissä piste - veneonettomuus piste. Arvelin, että olivat juovuspäisään lähellä sitä paikkaa, jossa on se hyvä kalapaikka. Siinä oli vielä; - koeta pärjätä ja lähetä rahaa hautajaisia varten, jos kykenet. T. Konstantin ja muut. Vaikka eipähän sinulla ole. No skoijia vaan. pidä huoli itsestäsi, ollaan vähän hermona, että miten sinulla menee.
Eikä minulla silloin ollut liiemmälti ylimääräistä, rakkaus oli kallista touhua ja vei kaiken, oli siinä henkikin mennä.
Clark Streetille autotalli 2122N:lle saapui neljä Alin miestä. Autotalli oli George ”Bucks” Moranin gangstereiden piilopaikka. Caponen miehistä kaksi oli pukeutunut poliiseiksi, ja niin olivat tallissa olleet miehet kuvitelleet poliisin saaneen selville heidän piilopaikkansa. Kahdella konetuliaseella ja kahdella haulikolla suolaten oli miehiin pumpattu 150 luotia. Moran, mies johon luodit oli tarkoitettu, istui kadun toisella puolella täysin turvassa. Capone tuomittiin aikanaan ja joutui Atlantaan aluksi ja sieltä Alcatraziin. Vapautumisensa jälkeen hän vietteli ”eläkepäiviään” rauhallisesti, ilman rikoksia. 25.1.1947 hän kuoli. Suorittaa iäisyyspalvelustaan kuulemma Mount Caramellin hautausmaalla Chicagossa äitinsä ja isänsä sylissä. Alissa oli ollut jotain hyvin herkkää, kaikki oli vain loksahtanut kohdalleen ja niin hänestä tuli gangsteri. Hänestä olisi voinut toki tulla paljon muutakin mutta aika ja tilaisuus toimivat tässä tekijänä ja niin hänen osuutensa maailman näyttämöllä sai tuollaisen roolin. Väitetään, että hän sairasti kuppaa, mutta niinhän jokainen suurmies, helppoja selityksiä. Kuppa mikä kuppa, ei se muuten olisi tappanut. Hitlerillä oli kuppa, Marskilla oli kuppa, A. Kivellä oli kuppa, Mussolinilla oli kuppa. Perkele!
Häntä harmitti, kun näistä asioista ei voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Leon ei missään tapauksessa puhuisi mitään eikä ollut ketään muutakaan. Se oli mennyttä elämää, elettyä elämää, hänen elämäänsä. Dramatiikkaa oli riittänyt, ei tarvinnut ihmetellä tekemisen puutetta. Mutta silti, tätä kaikkea oli hänen sisällään kannettava. Nyt hän olisi jo ollut valmis sanomaan kuin ristin Johannes; vain rakastaminen on se työ jota nyt haluan harjoittaa ja puutarhanhoito ja sekin kuului rakkauteen.
Hänen mielensä noista purppuraisista punaisen sävyistä ja vihreän eri vivahteista herätti noin sadan metrin päässä lähestyvä mies. Hänellä oli päällään vaalea, lähes luonnonvalkoinen puku, samanvärinen leveälierinen hattu ja silmillään aurinkolasit. Mies oli melko pitkä ja suoraryhtinen.
Hän nousi ylös, käveli muutaman askeleen vastaan. ”Terve Leon, old fellow, how do you do. Otti sitten lämpimän puristuksen vastaan.
”Terve Rico”: vastasi Leon ja jatkoi, no mutta eikö tämä ole kunnon hugin paikka. Näytät hyvältä ystäväni, tosi hyvältä!
He istuutuivat penkille ja katselivat toisiaan. Viimenäkemisestä oli kulunut aikaa, itse asiassa hän oli tavannut Leonin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, samoihin aikoihin kun, James Hoffa oli noussut parrasvaloihin pitäessään Teamstearsissa melua. Ja kadonnut myöhemmin jäljettömiin, niin siinä oli käynyt.
Siitä on hieman päälle kaksikymmentä vuotta, totesi Leonkin. Eipä ole paljon muututtu, mitä nyt ikä vähän teettää kaikenlaista, kuten harmaita charmikkaita suortuvia.
Niitä näitä jaariteltuaan ja muisteltuaan siirtyi Leon asiaan.
Oletko ihmeissäsi tästä kaikesta? Tässä on nyt kysymyksessä melko iso juttu, vaikka tiedänkin, että menee vähän sopimuksen ulkopuolelle. Palkkio on myös sen mukainen ja saat puolet heti ja toinen puoli lähetetään sinulle, kun tehtävä on suoritettu. Se toinen puoli palkkiosta on Helsingissä eräässä lokerossa, joten ei sinun tarvitse sitä turhan kaukaa hakea. Saat tehtävän suoritettuasi avaimen ja asia on selvä. Tässä on mustaa valkoisella, avaa kuori ja katso voitko suorittaa tehtävän. Se on sinun nyt päätettävä. Usko minua se onnistuu, älä ihmettele miksi juuri näin. Toimi ohjeiden mukaisesti niin kaikki workkii well.
Alias Rico tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä. Avattuaan kuoren ja luettuaan tekstin, päästi hän hiljaisen vihellyksen. Tehtävästä ei ollut mitään kysyttävää, se ei kuulunut asiaan. Ja suoritettuaan tehtävän se tulisi kansainvälisiinkin uutisiin joten siitä toimeksiantaja saisi tietää, että tehtävä on suoritettu. Hän tajusi heti kuinka liemessä hän oli, ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä mutta ei hän voisi tehtävää suorittaakaan ja, jos suorittaisi. Jäisikö se viimeiseksi?
Asia on selvä. Otan tehtävän vastaa mutta ymmärrät varmaan, että kuluja tästä muodostuu ja enkä aio maksaa niitä palkkiostani.
Saat käyttörahaa tarpeellisen määrän, muuta apua sinulla ei tule olemaan, toimit aivan yksin.
Sitten Leon jututteli niitä näitä, kyseli perheestä, asumisesta ja kaikesta mahdollisesta, siirtyen puheissaan aina sulavasti tehtävään. Hän oli ollut suunnitelmissaan huolellinen ja luottanut minuun. Vastailin rauhallisesti niitä näitä, pyöreästi ja täsmentäen epätarkoituksenmukaisia seikkoja.
Helvetti, pelkäsin jo, että kieltäydyt.
Olisiko se ollut mahdollista, kysyi Rico naurahtaen ja sai vastaukseksi olankohautuksen ja ystävällisen hymyn. Tosin tuon hymyn taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Ainakin sen takana oli pelko epäonnistumisesta.
Asioiden asetuttua, he alkoivat suunnitella illan viettoa Tukholmassa. Heillä olisi yksi ilta aikaa ja Leonilla yksi ilta aikaa elämälleen Leon Lorenzina.
Rainer Rosenberg alias Rico istui hotellihuoneensa nojatuolissa ja imi sikarista poskisauhuja, osan savusta hän päästi väliin keuhkoihin saakka. Puhalsi sitten taas renkaita niin, että suu tuli helläksi. Savun maku oli hieman makea, sokerinen, syvä, tumma mocca. Leon oli antanut muutaman aidon havannalaisen. Pienellä pöydällä oli lasi jossa läikehti kauniin rusehtava Meukow konjakki. Hän oli mietteissään. Moni asia askarrutti häntä juuri nyt, olisi oltava hyvin varuillaan ja kuunneltava sisintään tarkasti.
Tio sen`Sasso oli ollut merkittävä projekti hänen kannaltaan. Itse asiassa siitä oli muodostunut hänen elantonsa ja elämänsä, ainakin sen toisen minän. Hänen tehtävänään oli ollut tietojen hankkiminen Suomen teollisuudesta, politiikasta ja kaikesta mikä liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja paljon muutakin... Hänen asemansa erään yksikön johtajana energia alan yrityksessä oli avannut hänelle monia tilaisuuksia saada erilaista mielenkiintoista tietoa. Hänen toimensa oli sikäli helppo, ettei sitä varsinaisesti valvottu miltään taholta. Ei ainakaan hänen tietääkseen tai ei ollut ainakaan tullut julki. Näillä toimillaan hän oli lunastanut oman vapautensa. Sopimus oli ollut alun perin viidentoista vuoden mittainen mutta sitä oli jatkettu pyynnöstä ja hänen suostumuksestaan. Asiointi oli tapahtunut kirjeitse peite yrityksen postilokeron kautta. Lokeroon hän vei tietoja, josta ne lähtivät, vaikka sinne piti tulla oikeastaan vain yrityksen saapuva posti mutta sinne myös ilmestyi ruskea kirjekuori, jossa oli maksu palveluksista. Lähtevä posti oli aina tietyllä tavalla merkityssä kuoressa. Merkkiä ei olisi kukaan asiasta tietämätön voinut huomata. Hänestä oli monien sattumien summana tullut eräänlainen vakooja. Kylmä sota ja tilanne maailmassa olivat johtaneet siihen, että nyt häneltä pyydettiin viimeisenä tehtävänä suorittamaan vaikea ja vaativa tehtävä, erään tunnetun henkilön olisi kadottava lopullisesti. Hänestä tuntui, ettei kykenisi suoriutumaan tehtävästä. Ei uskaltanut vaarantaa ja siksi ei halunnut suorittaa tehtävää. Kiinnijäämisestä oli seurauksena elinkautinen tai jotain vielä vakavampaa… Toiseksi, vaikka hän suorittaisi tehtävän, ei hän uskonut, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hän oli niin pahasti naimisissa Tio sen`Sassoon, että ainoa tapa kenties oli kadota, silloin myös jonkun muun oli syytä kadota. Hän kuvitteli ja uskoi olevansa oikeassa, että hänestä ei ollut kovin tarkkaa kuvaa ja nyt oli hänen tilaisuutensa tullut karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan. Hän tunsi perhosia vatsassaan ajatellessaan, kuinka moni asia saattaisi mennä vielä pieleen. Ja entä toinen lokero…Helsingissä? Nyt hänellä oli kuitenkin Tukholman keskusrautatieaseman tallelokeron avain, jossa oli etumaksuna puolet rahoista ja riittävä määrä käytännön kuluihin. Varmaa oli vain se, että Leon Lorenzin täytyi myös miettiä asiaa ja olla jotenkin varautunut…niin kuin olikin. Kysymys oli niin suurista asioista, ettei hänen henkensä merkinnyt mitään, siksi toisekseen ei Leoninkaan. Miksi juuri hänet oli valittu? Saisihan hän hyvät eläkerahat vai olisiko hänet sitten helppo päästää päiviltä tehtävän suoritettuaan. Hän aikoi toimia kuitenkin suunnitelman mukaisesti, niin oman kuin sen toisenkin.
Hän antautui mietiskelyyn. Hän ajatteli jokea jossa vesi virtasi tasaisesti. Jos, tuo kuviteltu vesi yritti poiketa uomasta, hän pakotti sen takaisin joen uomaan kärsivällisesti. Tyynesti hän pakotti joen vedet virtaamaan mereen, siellä oli hänen voimansa. Hän käsitti, että tuossa virrassa oli voima ja meressä hän menettäisi sen ja kadottaisi itsensä mittaamattomuuteen – Jumalaan. Mutta, tarvittaessa se oli kuin pato. Hän voisi siitä ammentaa käyttöönsä tarvittavan määrän. Sitä oli hallittava, muuten se söisi uoman liian suureksi ja virta pääsisi valtoimenaan juoksemaan ja sitä olisi enää mahdoton hallita. Hän hengitti ulos, hitaasti ja syvään, ikään kuin antoi henkensä ja hengitti sisään ottaen elämän lahjan taas itselleen. Sitten yhtäkkiä hän sanoi Sinä ja ajatteli vaimoaan ja tytärtään. Sellaista on rakkaus, se olet sinä, en minä. Sinä.
Hän otti esiin ne viinipullot joihin oli injektoinut myrkyn. Päällisin puolin niissä ei näkynyt mitään. Myrkyn piti olla hajutonta ja mautonta ja siltä pystyi suojautumaan tietyin toimenpitein, ajoituksen piti vain olla oikea. Niin oli suunniteltu. Pahoinvointi ja kohtaus menisivät täydestä. Ainoa pelko kohdistui aineen tehokkuuteen. Hän oli saanut ampullit Mr. Seediltä jo kohta viisikymmentä vuotta sitten. Tämä oli tosin vakuuttanut, että intiaanimyrkky oli tehokasta mutta oliko ajan hammas syönyt sen tehon? Toivottavasti…jäämiä kuitenkin löytyisi, sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Kun, hän oli kertonut John Seedille ylähengitysvaivoistaan, oli tämä antanut intiaanien käyttämää desinfioimisainetta jolla kurkkua olisi hyvä kurlata. Aine oli Echinacea Purpura nimisestä kasvista voimakkaaseen alkoholiin uutettua nestettä. Se oli ollut tosiaankin tehokasta ja se myös paransi haavoja ja esti bakteerien kasvun niissä, joko alkoholin tai tuon aineen ansiosta. Hän muisti kuinka keväällä 1918 Borgbackan kallioilla taistelussa saksalaista osastoa vastaan hän oli loukannut jalkansa melko pahasti ja sitten kaatanut ainetta siteeseen ja kietonut siteen jalkaan, ja niin oli tämä haavauma parantunut ilman mitään tulehdus tai märkimisoireita. Side oli tullut läpi veriseksi ja hän oli laittanut uuta sidettä päälle. Siitä keikasta oli sitten tullut hatkat ja hän oli koukannut Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja siitä Espoon saloille.
Näin hän mietti ja rentoutui ja päästi taas irti. Meditoi. Hän antautui täysin leijuvaan olotilaan. Olotilaan, jossa ei ollut mitään, ympärillä oleva maailma kutistui hetkien väliseksi pieneksi tilaksi, jota ei itse asiassa ollut edes olemassa, ei ehtinyt, takana historia edessä tulevaisuus, välissä ikuisuus. Siinä välissä oli ikuisuushetki, siihen hän koetti ankkuroitua. Hän leijui aivan kuin pienenä energia pallona, jota tumma aukko veti puoleensa. Hän putosi aukkoon ja antoi itsensä pudota. Aukon tummilla seinämillä kimmelsivät kuin pienet elävät tulikärpäset, jotka kieppuivat saaden aikaan pyörteen illuusion. Sitä kesti ehkä minuutin. Sitten hän heräsi tähän yhteyteen virkistyneenä ja levollisena.
REISEN
Leon Lorenz asui hotelli Reisenissa, joka oli aivan ravintola Zum Franziskanen vieressä, suorastaan kivenheiton päässä, joten tapaamispaikka oli hyvä ja itse asiassa hän kaipasikin jo rentouttavaa iltaa ja ryyppyä. Oli hänellä nytkin whiskylasi kädessä mutta se oli eriasia. Hän ei ollut tullut yksin, mukana oli F.B.I:n konkarisiipeä edustava Flavio Stilicho. Stilicho tunsi Richard Eklundin hyvin. Leon oli kertonut ja Flavio oli lähes ainoa joka oli hengissä niistä jotka olivat olleet mukana pidättämässä Al caponen koplaa. Tio sen`Sassosta hän ei tiennyt juuri muuta kuin, että se liittyi kommari jahtiin jotenkin. Hän oli täällä suojaamassa ikään kuin Leon Lorenzin selustaa. Hän asui samassa hotelissa väärennetyllä passilla ja juuri hänellä oli tuo Helsingissä sijaitsevan lokeron avain, sisällöstä hän ei ollut tietoinen, arveli siellä kuitenkin olevan jotain tärkeää, tietoa tai rahaa. Ja juuri hänen oli määrä toimittaa se tarvittaessa Ricolle tai USAn embasyyn, josta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Miten homma meni Leon.
Ei mitään erikoista, kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit käydä jossain vaiheessa korjaamassa vehkeet pois. Lähdemme tänään vähän juhlimaan, mukaan tulee joku suomalainen kauppamies. On kuitenkin parempi, että sinä pysyttelet näkymättömissä. Otin selvää siitä kaupparatsusta, tavallinen suomalainen, Rico oli kait` vain kaivanut seuraa laivalla.
Flavio koetteli kolmekasiaan, siellä se oli kainalokotelossa. Ok, odottelen täällä hotellissa. Saatan tilata huoneeseen kunnon sapuskat ja juomat.
Asia on selvä, on the house.
Flavio tiesi ettei tehtävä antanut aihetta lisäkyselyihin, joten hän tyytyi toivottamaan hauskaa iltaa.
Tor Saravuota oli lykästänyt monin tavoin. Kaupat olivat sujuneet mainiosti ja hän oli saanut sovittua illallisen erään mukavan ruotsinsuomalaisen naisen kanssa. Ilta oli päättynyt onnistuneesti naisen kotiin, joka oli keskustan vanhassa kaupungissa 1500-luvulta peräisin olevassa talossa. Tor oli tehnyt parhaansa tyydyttääkseen ja täyttääkseen naisen mielihalut. Omasta mielestään hän oli ensiluokkainen seuramies ja rakastaja. Nyt hän istui Zum Fransiskanin hämyisessä mutta viihtyisässä ja tunnelmallisessa ravintolassa. voisiko mikään olla paremmin, viime yö ja nyt kylmää olutta ja ystäviä tulossa. Hän oli suosittu mies ja paksuille poskille levisi onnellinen hymy. Humala tehosti vain tuota itsetyytyväisyyttä ja onnellista kokemusta hyvästä rakastajana olemisesta.
Rainerin ei tarvinnut pelätä, että Leon kutsuisi häntä väärällä nimellä, sellaista mokaa tuollainen vanha konkari ei tekisi. Hän astui sisään ravintolaan ja huomasi oikealla nurkkapöydässä ikkunan vieressä Tor Sarasvuon joka vilkutti hänelle iloisesti. Rainer meni pöytään.
No, missäs jenkki on, kysyi Tor posket punasta läikikkäinä. Nouseva humala tunki esiin ilmeestä, silmät kiilsivät, niissä oli iloinen mutta hieman typerä ilme.
Tulee, kunhan kerkiää laittaa meikit naamaan, nauroi Rainer. No mutta Tor, olet tainnut vähän pohjustaa…älä sano mitään, itse kukin, itse kukin.
Rainer tilasi konjakin, kuinkas muuten. Sitten he juttelivat ja Tor ei malttanut olla kertomatta naisseikkailustaan. Kertoessaan tarinaa vilkuili hän tarkkaavaisesti Rainerin kasvoja, odottaen tämän ilmeitä. Alkoholi oli mukavasti punehduttanut Torin kasvoja. Samassa Rainer oli muistavinaan, että Tor oli sanonut ettei hän pahemmin juo. Ja aivan kuin yhteisesti sovitusta asiasta Tor alkoi selittää kuinka normaalitilanteessa hän ei tosiaankaan juo mutta tämä oli poikkeustapaus, tulisi jenkkivieraskin ja yö oli nostanut mielialaa niin että kyllä nyt oli aihetta riemuun ja alkoholi niin sopivasti kuin tunnetusti kohotti mielialaa ja antoi sanalle siivet ja tuuditteli mieltä.
Et ole mitenkään selitysvelvollinen Tor, otat, jos siltä tuntuu ja onhan sinulla tosiaankin aihetta juhlaan. Ja tiesihän hän nämä iänikuiset selitykset. Tor kertoi värikkäästi kuinka hän oli tehnyt hyviä kauppoja ruotsalaisten kanssa ja kuinka helppo niitä oli vähän noin niin kuin viilata linssiin, ei pahasti mutta eivät olleet turhan tarkkoja.
Sitten Rainerin katse jähmettyi Torin oikean käden nimettömään, siinä oli merkillinen sormus. Se oli kultainen kantasormus, jossa oli musta sini emalinen ristikuvio ja kultaan kaiverrettu tähkäpäävaakuna. Tor huomasi katseen ja sanoi sormuksen olevan onnen amuletti, joka oli hänen isoisän isältä peräisin, tai, että ainakin se on vanha sukusormus. Siinä oli tosiaankin jokin vaakuna.
Rainer melkein pakahtui, sillä nyt hän tunnisti miehen. Tuo nenä halkioineen ja sormus, vai erehtyikö hän sittenkin, kuinka hänelle oli tullut niin varma tunne ja mihin se nyt katosi. Hän mietti vain mielessään voisiko se olla mahdollista ja kuinka pieni maailma onkaan. Muttei hän saanut täysin selkeää kuvaa, toisaalta Torkaan ei voinut tuntea häntä, se oli varmaa, koskapa ei ollut koskaan tavannut häntä mitä todennäköisimmin. Mielessään hänellä oli kuva metsästä, kurnivasta vatsasta ja punaisesta paksusta tummasta nesteestä joka valui ja värjäsi kaiken, tukehdutti hänet, hukutti. Hän haukkoi henkeään. Tor.” käyn vain nopeasti miestenhuoneessa, odota siinä.” Onko joku hätänä, voitko huonosti, tulen mukaan, hei! Älä, ei tässä mitään, kusettaa vaan niin vietävästi, odottele vaan aloillasi ja tilaa paukut kummallekin, minulle raakaa viinaa, whiskyä, ilman jäitä tai yksi jääpala, yksi jääpala Tor”. Hän meni vessaan, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä, katsoi taakseen, Tor ei seurannut. Peilissä häntä tuijotti perkeleen kasvot, silmät seisoivat sameana päässä, hän sulki silmänsä, ravisteli päätään puolelta toiselle ja virutteli niitä lisää kylmällä vedellä. Sitten hän istahti koppiin pytyn reunalle, painoi kasvot käsiinsä ja koetti hengittää rauhallisesti.
Olon tasaannuttua hän palasi ravintolan puolelle. Tor istui samassa paikassa ja siemaili Gini Tonicia. Helvetti, menipä sinulla kauan, ajattelin jo tulla katsomaan. Ei tässä mitään hätää ole, jaha ja whiskykin on jo tuotu, mitä hemmettiä Tor siinähän on kaksi jääpalaa.
Onko? On, mutta väliäkö sillä hän sanoi ja kumosi sitten juoman kurkkuunsa.
Enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun sisään käveli Leon. Vaalea puku, tumma solmio, vaalea lierihattu, todellinen gentlemanni. Leon ja Tor tervehtivät ja hänkin sanoi käsipäivää. Leon tilasi ison whisky moukun ilman jäitä ja sytytti Lycky Striken. Oikein hauska tavata teitä, kuinka businekset ovat sujuneet. Hän osasi hyvin tuota small talkia ja sai ilmapiirin vapautuneeksi. He istuivat ja keskustelivat, pikkuhiljaa alkoi ravintola täyttyä ihmisistä ja ilman kuormasi mukava puheensorina ja paksu tupakan ja sikarin savu.
Tunne itsesi, ole rehellinen itsellesi… eläkäämme ainutlaatuinen ilta tänään vai mitä mieltä olette: puhua pöllysi Tor äänekkäästi, hän oli selvästi päihtynyt. Hän humaltui pian ilmeisesti harjoittelun puutteesta ja luontaisesta heikosta viinapäästä yhdistettynä tuohon ehkäpä liiankin sosiaaliseen luonteeseen joka sai käyttövoimansa alemmuudentunteesta. Hänen narsistinen luonteensa vaati tyydyttyäkseen huomiota osakseen, muuten olotila olisi kääntynyt helposti apeudeksi ja melkeinpä murheelliseksi ja siitä olisi saattanut olla seurauksena pahemmanpuoleinen depressio. Matkoilla ja työssä ollessaan Tor tunsi voivansa mainiosti mutta kotioloissa oli tuo ahdistus päässyt iskemään ja yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa vietetyillä mökkilomilla Mäntyharjulla, jossa hänellä oli sievä rantamökki. Nuo lomat olivat päättyneet usein riitaan ja silloin Tor oli ratkennut ryyppäämään ja tuntenut jälkikäteen syyllisyyttä ja häpeää. Vaimo oli antanut anteeksi. Anna – Kaarinan ei tarvitsisi olla huolissaan, tällaista ei enää tapahtuisi; Tor oli luvannut. Seuraavalta matkalta hän toisi taas upeita tuliaisia ja ylennys työpaikalla olisi pian edessä, Anna-Kaarinan ei tarvitse olla huolissaan, mummolaankin mennään sitten vaikka kuinka usein.
Siirtykäämme toiseen ravintolaan: huudahti Tor. Saanko ehdottaa; käydään kurkkaamassa Leonin hotellihuonetta ja otetaan samalla muutamat tömpsyt ja siistiydytään hieman: maalaili Rainer. Ehdotus sai kannatusta. Leonkin oli sopivasti tuiskeessa, niin kuin he kaikki. Tuiskeessa, tuiskeessa tralalalllaaa, perkeleesti tuiskeessa, pöllissä, pöllyssä trallalalaa; Tor laulaa hoilotti.
Käyn toiletissa, sanoi Leon. Leonin ollessa WC:ssä kävi Rainer keittiön puolella ja osti tukulla kruunuja muutaman olutpullon. Rainerin ollessa oluen hankinnassa köökin puolella oli Leon käynyt soittamassa Flaviolle ja kehottanut tätä poistumaan omaan huoneeseensa, sanonut, että he menisivät vielä jatkoille ja Flavion ei tarvitsisi olla huolissaan, hoitaisi vain oman osuutensa ja hakisi rojut pois. Sitten he siirtyivät ulos ja lähtivät, suunnaten kulkunsa kohti hotelli Reisenia. Heidän keskustelunsa oli hälisevää ja iloista. Vähän päästä purskahdettiin nauruun, se oli jotenkin liioitellun tuntuista, ottaen huomioon heidän suhteensa. Levottomuus ja sisäinen jännitys laukesi. Aivan kuin etukäteen olisi koetettu torjua mielenjärkytyksiä, jotain epäadekvaattia siinä oli. Kolme pientä miestä marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, kohta heitä olisi kaksi vaan, taidat taidan daa…dai.
Hotellihuone oli avara ja siisti, hyvällä maulla sisustettu. Ammattisuunnittelijan ja rahan jälki näkyi kokonaisuudessa. Lattiaa peitti tiilenpunainen kokolattiamatto. Pöydän ympärillä oli kolme mukavaa tummanruskeaa nahkatuolia. Pöytä oli teakia. Siinä oli kaikki mainittava, kolme tuolia ja pöytä…ja kolmet lasit. He ottivat Madeira lasit ja kilistivät hienolle illalle. Tor huudahti: ”perkele miehet, mää sanon perkele, ei ole perkele toisia niin kuin me…ei saathan ole hah haa. Leon mulkaisi Raineria ja nauroi suu leveässä naurussa ja järki täysin ajan tasalla, sanoi sitten: Tor you are absolutely right, you are my kind of man. Mää mene nut vessaan nauroi Rainer ja meni.
Wc oli siisti, kaakeloitu ja siellä oli amme sekä peilikaappi ja pytty nyt tietysti. Rainer otti puolenlitran oliiviöljypullon ja tyhjensi sen kerralla. Hän ihmetteli itsekin kuinka helposti se putosi alas. Hän laittoi pullon takaisin taskuun, varoi sotkemasta sillä mitään. Sitten hän pirskotteli viiniä lasista suihkuverhoon ja lattialle, veti pöntön, laski vettä ja pesi kätensä. Rainer oli kyennyt sulkemaan tilanteen todellisen karmeuden mutta pelkäsi nyt, että objektiivinen todellisuus voisi koska vain murtautua hänen mieleensä. Suorittaa sisäänmurron hänen päähänsä ja ahmaista sielun mustaan kuiluun, jossa se kenties palaisi tuhkaksi. Hän pystyi kuitenkin yllättävän helposti petokseen ja tunsi sisäistä vilpittömyyttä, vapautta, kaikkivoipaista luovaa kykyä. Skitsoidinen hän ei asian suhteen ollut. Oli vain yksinkertaisesti niin, jollei hän hoitaisi asiaa nyt tavalla tai toisella, hän voisi heittää tärkeille asioille hyvästit. Saattoihan hänen elämänsä lantin kääntöpuolella olla syvä alemmuus ja kätketty viha jotka sitten ruokkivat tuota fantasiaa seikkailijasta ja jostain ainutlaatuisuudesta…suuruudesta. Tuohon seikkaan hänellä ei nyt ollut aikaa paneutua vaan hän siirsi itsensä ja tarmonsa tähän hetkeen. Hän laittoi veden lorisemaan, suitsi hiuksensa, taputteli poskiaan ja otti muutamia harkittuja ilmeitä peilin edessä. Palasi sitten muiden joukkoon. Kukaan ei kiinnittänyt hänen toimiinsa suurempaa huomiota, ei ainakaan Tor, hänellä oli koko elämäntarinansa kerrottavana.
No, niin Leon otetaan entisaikojen muistoille ja Tor myös, otetaan muistoille…ja uudelle tuttavuudelle. Kevyesti putoilivat sanat niitä oli helppo ladella, sanoja. Eiväthän ne olleet kuin jonkinlaista koodikieltä jonka me olimme ymmärtävinämme muttei koskaan samalla tasolla täysin, siitä hän oli varma.
Niin he joivat ja juopuivat, tyhjensivät, vielä vuosikertaviinin.
Perkele - saatana nyt meni paita: sanoi Rainer, joka oli läikyttänyt punaviiniä paidalleen. Ei saatana nyt tehdään niin, että minä käyn vaihtamassa paidan hotellissani ja tapaamme Operan edessä, sanotaanko vajaan tunnin kuluttua. Te tunnette paikan, menkää taksilla, pääsette perille. Pyydän anteeksi, totta toisiaan. Nähdään. Ja menkää, tilatkaa juotavaa, minun laskuun …tilataan syömiset sitten, kun saavun, ei mene kuin yksi punainen minuutti. Hejdå! Hän lähti kiireesti ja läimäytti oven perässään kiinni.
Hah hah haa, nauroi Leon ja samoin oli hymyssä Torin punakka naama, josta ei juopumusta enää kyennyt olemaan huomaamatta. Aivokapasiteetista ei toiminut enää kuin korkeintaan neljännes. Nähdään, paikan päällä, piian päällä… nähdään, godbuye my darling…bye…e.
Rainer lähti puolijuoksua ja otti lennosta taksin, ajoi rautatieasemalle, kävi hakemassa lokerosta salkun. Hän ajoi samalla taksilla hotelliin, pakkasi tavaransa, poistui liikoja mielenkiintoja herättämättä ja meni taksiin.

Tumma ilta
Flavio Stilicho käveli tummenevassa puistossa ja kuunteli kuinka hiekka rahisi hänen askeleidensa tahdissa. Rahina oli kiusallisen voimakasta ja rikkoi hiljaisuuden, jonka läpi hän olisi halunnut kuunnella. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli, ei mitään, aivan hiljaista. Kuului tavallisia kesäillan ääniä. Aurinko oli painumassa mailleen ja hämäryys lisääntyi. Flavio saapui penkin luo ja sytytti taskulampun. Hän otti ensin puunkolosta kätkemänsä avaimen, siinä hän jotenkin mietti, miksi se oli sinne pitänyt laittaa mutta antoi asian olla, hän oli tottunut tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaisesti. Antoi valokiilan seurata ruskeaa johtoa, jota oli miltei mahdoton huomata, johdon toisessa päässä oli pieni nauhuri ja toisessa pienen pieni mikrofoni. Flavio siristi silmiään ja alkoi keriä johtoa pois. Nauhuri oli hänen kädessään ja toiseen käteen tuli johdon toinen pää…se oli ilman mikrofonia, Flavio suuntasi valon oksaan ja huomasi johdon olevan poikki, hän riuhtaisi loput johdosta ja tarkasteli katkennutta kohtaa taskulampun valokiilassa. Fuck, cut…I can see it, thats for shure…no nyt tuli kiire, mitä perhanaa.
Flavio säntäsi juoksuun mutta rauhoittui siten reippaaseen kävelyyn. Ilta oli jo hämärtynyt puolipimeäksi. Yhtäkkiä Flavio säpsähti ja sydän ponnahti kurkkuun ja käsi lähti tavoittelemaan asetta. Polulle oli ilmestynyt kuin tyhjästä baskeripäinen mies jolla oli raidallinen pusero ja pienet viikset. Mies piti pistoolia kädessään ja sen piippu osoitti suoraan Flavion otsaan. Jossain syvällä sisimmässään hän ehti tajuta, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän kuuli kaksi laukausta ja ehti tuskin havaita suuliekit.
Toinen luodeista lävisti Flavion otsan, toinen meni oikeasta silmästä sisään. Flavio lennähti nurin ja vain ajan hän käsitti hetkensä tulleen, sitten pimeys kävi läpitunkemattomaksi, eikä se johtunut yöstä, Flavio Stilichoa ei enää ollut ajassa. Kasvoillaan hänellä oli mykkä ihmettelevä ilme, se ei ikään kuin suostunut käsittämään tapahtunutta. Sitten hänen kylkeensä potkaistiin karkeasti mutta sitä Flavio ei enää tuntenut, kuollut liha vain päästi pienen muksahduksen.
Baskeripäinen otti tarvitsemansa, potkaisi toisen kerran niin, että Flavion eloton ruumis vierähti viereiseen laskuojaan. Samaan aikaan alkoi sataa tihuttaa ja lisää tummansinertävän harmaita pilviä kertyi taivaan rannalle.
Leonin suuta oli alkanut polttaa ja hänen oli vaikea niellä. Sitten hän oli tuntenut ihollaan voimakasta kihelmöintiä ja hän tunsi kuinka sormista lähti tunto. Päätä särki ja kaikki näkyi kahtena tai kolmena, koko ympäröivä tila keinui ja pyöri. Hiki valui kylminä suurina karpaloina otsalta ja hengitys kävi työlääksi, suusta kuului korinaa, kuola valui norona suupielestä. Vaivoin hän sai huudetuksi: ”Minä tapan kaikki. Minä tapan…”, käsi kopeloi refleksinomaisesti teräksistä turvaa. Sitten hän ei kuullut enää kuin huminaa ja silmissä säkenöivät eriväriset salamat, ruumis jännittyi kaarelle ja sitten lysähti, Leon Lorenz lyyhistyi Tukholmalaisen hotellihuoneen tiilenväriselle kokolattiamatolle.
Tor nojasi seinään, hän ei käsittänyt mitään ja pelkäsi niin ettei saanut kättään liikkumaan. Pelko oli kerran aiemmin koettua, hän oli herännyt kärrypolulta jostain Espoosta ja pelännyt, tärissyt ja pelännyt, hän oli huutanut suoraa huutoa luulleessaan olevansa helvetissä tai ainakin kuollut, ruumiita makasi ympärillä ja maa oli mustanpunainen verestä, kurasta ja eritteistä. Kesti ainakin tunnin, toista ennen kuin hän tuli tolkkuihinsa ja tajusi jotenkin tapahtumat tai ei oikeastaan silloin tajunnut, luuli ensin, että oli itse seonnut ja tappanut toverinsa. Siitä hänet löydettiin kärrypolulta pää käsiin painautuneena ja yläruumistaan heilutellen ympärillään kolme ruumista ja kaksi kuolleeksi ammuttua hevosta. Kun auttajat olivat tulleet, oli hän huutanut raivoissaan äänensä pois ja vaatinut tulla ammuttavaksi. Hänet oli sidottu vahvalla manillaköydellä käsistä ja jaloista ja asetettu hevosen selkään vatsalleen ja vielä alakautta kädet ja jalat sidottu putoamisen estämiseksi. Siinä roikkuessaan valveen ja tajuttomuuden mustan pimeyden rajamailla oli häneltä yritetty kysellä tapahtumien kulkua mutta pää oli tyhjä ja siellä oli musta aukko johon ei tullut valon pilkahdusta mistään. Eikä hän koskaan muistanut tuosta tapahtumasta mitään. Jälkeenpäin tilanne tietenkin selvisi lavastamalla se uudelleen mutta muistikuvaa ei hänelle tullut.
Tor oli nähnyt pistoolin kainalokotelossa Leonin siinä vääntelehtiessä ja hän päätti ottaa hatkat. Tor poistui huoneesta ja meni ensimmäiseen löytämäänsä ravintolaan jossa alkoi baaritiskillä hilata teräviä kaksin käsin. Siihen tiskin reunaan hänen päänsä sitten myöhemmin kolahti ja vaivoin oli henkilökunta selvittänyt hänen hotellinsa nimen, johon hänet oli taksilla lähetetty ja kehotettu safööriä vielä pitämään huoli, että mies pääsee huoneeseensa.