Matka maalle
Kevätkesällä oli lähtö, nimrodin veljen luokse maalle, Nimrod ja poika.
Viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia.

Pojalle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestänyt matkan. Nimrod oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa
- En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka
- sitten faija nauroi käheäää viinan poltanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä. Se oli siitä hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen, siellä kaupassa. Perkele, rakennettiin tie Fredriksbergiin! Sitä Nimrod mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Poika tiesi, että maalla isä rauhottuisi ja lähtisi hänen kanssaan kalaan, veneellä, tervatulla soutuveneellä. Ja kaiken lisäksi hän tiesi, että se olisi selvin päin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin Nimrodiin, kaikki muu oli jotain muuta. Viinat ja muut tuliaiset se jakoi heti miten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, teki just` niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvin päin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia.

Veljet, ne vanhemmat veljet olivat töissä, muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli.

Tämä oli hänen tietämättään hänen viimeinen kesänsä poikasena. Pokko-poikasena, niin kuin faija häntä usein nimitteli. Pienenä pokko - poikana, nulikkana, pentuna. Adagio; hyvästejä heittämään lapsuudelle siinä mentiin, vaikka eihän sitä tietoisesti tajunnut, lapsuus kuolee aikanaan ja tilalle tulee jotain muuta - ja niin matka jatkuu kohti aikuisuutta. On se aika perkelettä, kun ei siitä sitten sen valmiimpaa tule - typeryyttä typeryyden perään ja omituisia mielikuvia ja uskomuksia, joita sitten kuvittelee totuudeksi. Kohti hautaa pikkuhiljaa.

Onki olalla, selkä kasteista pihanurmea vasten loikoili poika, väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoille pisarana, siihen se napsahti kuin nalli pojan pehmeälle iholle, iho odotti jo toista. Poika käänsi posken ja taas napsahti.
Varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Nimrod lompsi ohi ja hän lähti perään. Lähtivät peräkanaa kulkemaan talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas savipellolle. Pellot olivat niillä seuduin savimaata. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa - niin, sitä se oli - mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli ja se jokin oli "tunne." Olo oli kuitenkin kuin harmaa silkki, se harmaa silkki olisi ikään kuin levitetty päälle, hauras mutta suojaava ja samalla jotenkin apea.

Hän haki isän hyväksyntää, poika kaipasi rakkautta ja halusi olla isän oma ja ainoakin, eihän sitä aikuinen mies tajunnut - mentiin vaan. Kyynel herahti silmäkulmaan ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen kyyneleen.
Äkkiarvaamatta tuli paha olo, jonnekin syvälle, jotain oli jostain rikki. Ahdistustahan se oli muttei sitä tajunnut tunnistaa eikä tiennyt mistä se tuli ja minne se aina meni. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä eikä vähän suurempaa, tosi ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri näkyy se päällepäin - olemuksessa ja käytöksessä.
Se haava ei ollut suuri mutta oli hänen mielensä tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut. Se oli osa häntä ja hänen persoonaansa silloin ja jäisi ehkä olemaankin.